default_mobilelogo

Hattulan yrittäjien yrittäjäjuhlassa 24.10.2015

Mm. kauniin joululaulun Mökit nukkuu lumiset säveltäjä Heino Kaski ihmetteli aikoinaan, miksi sävelletään niin paljon uutta, miksi ei soiteta vanhaa. Sama pätee ns. talouskeskusteluun. On sävelletty ja puhuttu niin paljon vanhaa, että on vaikea keksiä uutta sanottavaa, joten voi päästä helpommalla, jos kokoilee arkistojen aarteista sitaatteja siitä, mitä on tullut sanoneeksi ja mitä jotkut muut ovat sanoneet. Jospa sieltä löytyisi askelmerkkejä ja näkymiä siitä, miksi tähän ahdinkoon on tultu ja miten siitä voisi päästä eteenpäin. Ja mikä on yrittäjien osuus tässä menossa ja meiningissä. Saattaa paljastua sekin, että ei tämä nyt niin yllätyksenä ole tullut.

Minun täytyy varoittaa teitä, hyvät kuulijat: Tää korutont´ on kertomaa. Toivottavasti jaksatte pysyä mukana.

Aloitan pienellä runolla, joka julkaistiin Ilta-Sanomissa 18.02.1980. Otsikkona oli Palkkaneuvottelujen Nikkartikkarinmäki:

Koira tanssi koiran tanssin. Häntä mukana pyöri. Häntä tanssi hännän tanssin, koira mukana pyöri. Eikä siitä tanssista loppua tullut ja nyt ovat molemmat hullut – tai melkein tulossa hulluiksi taas kerran.”

Alla oli merkintä ”Sivusta surullinen Annikki

Aloitin tällä sitaatilla 08.08.1980 kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa.

Kirjoitin, että ”minä en ollut sivussa, vaan sisällä tuossa tanssissa, pyörin mukana. Mutta silti – taikka juuri sen takia – olin vielä surullisempi kuin Annikki ja tulossa entistä hullummaksi. Jotenkin siitä pitäisi saada loppu.”… ”ettei se jatkuisi sellaisenaan kohti entistä sairaampia ja tuhoisampia muotoja. Tanssi käy ennen pitkää meille kohtalokkaan kalliiksi.

Kirja ilmestyi runsas vuosi tuon jälkeen marraskuussa 1981, jolloin läksin metalliteollisuuden työnantajaliitosta. Imperiumin vastaisku onnistui varsin pitkälle torjumaan sen sanoman, mutta elämään jäivät joustot ja sana tupoteatteri.

Aloitin seuravana vuonna Suomen Yrittäjäin Keskusliitossa, SYKL:ssa. Ensimmäinen tehtäväni oli pyrkiä torjumaan ns. työsuhdeturvalaki, jolla korvaus laittomiksi tuomituista irtisanomisista oli nousemassa aivan uuteen kertaluokkaan. Todistustaakka siirtyi käytännössä työnantajalle.

Ensimmäisen pienen erävoiton jälkeen Kalevi Sorsan uusi hallitus runnoin sen läpi tiukemmassa muodossa. Selitettiin, ettei tällaisia oikeudenkäyntejä ollut kuin muutamia kymmeniä vuodessa. Lain säätämisen jälkeen niitä on kuitenkin ollut eräinä vuosina yli tuhat. Juristien työllisyys parani tuntuvasti.

Kirjoitin tuosta kahinasta kirjan Yrittäjä tulopolitiikan hukkaputkessa, josta siteeraan erään loppuluvun mottolausetta: ”Herra, älä anna heille anteeksi, vaikkeivät he tiedäkään, mitä he tekevät. Älä ainakaan ihan aina ja loputtomasta. Sillä muuten he eivät koskaan opikaan tietämään.”

Ilta-Sanomat leimasi kirjan perusteettomaksi populismiksi.

Eivät he oppineet mitään. Tästä vauhdittunut laki- ja sopimustehtailu on jatkunut aina näihin päiviin saakka. Oman sormenpäätuntumani mukaan työllistämisen sääntö- ja riskikuorma on lisääntynyt 3-4 –kertaiseksi siitä, kun aloitin Hotelli- ja Ravintolatyönantajaliiton asiamiehenä marraskuussa 1965, jokseenkin tasan 50 vuotta sitten.

Ette ehkä ihan heti arvaa, keneltä seuraava sitaatti on:

Suomessa maksetaan maailman korkeimpia ylityökorvauksia maailman monimutkaisimman laki- ja sopimusjärjestelmän kautta. Ei sillä tavalla työpaikkoja synny.”

Sen esitti Metallityöväen liiton neuvottelupäällikkö Kyösti Kiuru Demarissa 26.03.1998, jolloin hän jäi eläkkeelle. Päivitin lausunnon kaksi viikkoa sitten, jolloin Kiuru sanoi olevansa edelleen samaa mieltä.

Vain hullu perustaa työpaikkoja”, sanoi puolestaan silloinen kansanedustaja Klaus Bremer Iltasanomissa 02.03.1998. Hän sanoi, että ”näin on, koska ilmapiiri valtiovarainministeriössä ja eduskunnassa on yhä 1950-luvun kateuden ja vihan läpitunkema”.

Mutta tällaiset puheet eivät Suomessa mene perille. Risto Uimonen sanoo kirjassaan Häntä heiluttaa koiraa, että ”poliitikot tekeytyvät sokeiksi, kuuroiksi ja halvaantuneiksi”. Nyt tosin kaksi kätilöä on murtanut tuon palomuurin.

Oli ja on edelleen kaksi vaihtoehtoista linjaa: Asioita työpaikoilla halutaan hoitaa laeilla ja työehtosopimuksilla tai osapuolet hoitavat niitä itse. Metalliteollisuuden työnantajaliitto valitsi viimeksi mainitun linjan, kun se 1973 julkisti HK- eli henkilöstökonsultointiohjelman. Silloin oli ns. professorikomitea esittänyt yritysdemokratialakia, joka sisälsi mm. byrokraattisia hallintoelimiä henkilökuntaneuvoston ja yhteistyöneuvottelukunnan.

Liiton työryhmän ajatus oli, että tulkoon laista millainen tahansa, niin tästä tehdään fiksumpi. Siitä jälleen vähän valmista tekstiä:

Yritystä kehitettäessä ja johdettaessa tulisi käyttää hyväksi paras saatavissa olevan asiantuntemus, niin yrityksen sisäinen kuin ulkopuolinenkin. Omaa työtään ja työympäristöään koskevissa asioissa ovat asianomaiset henkilöt itse useimmiten parhaita asiantuntijoita.

Oman henkilökunnan asiantuntemuksen hyväksikäytön turvaamiseksi olisi yrityksen laadittava oma järjestelmänsä.”

Päämääränä tulisi olla, ettei mitään merkittävää muutosta, uudistusta tai laajennusta toteuteta, ilman että mahdollisimman monilla, joiden työhön projekti suoranaisesti vaikuttaa, on ollut tilaisuus esittää kokemuksensa, näkemyksensä ja ehdotuksensa.”

Sittemmin yhteistoimintalain nimellä säädetty laki perustui itse asiassa tähän ydinajatukseen, mutta kun yhteistoiminnasta tuli pakkopullaa ja ”pykäläpainia”, oli lopputulos se, jonka kiteytti hyvin jälleen vähän yllättävä henkilö: ”Nykymallilla yt-neuvottelut halvaannuttavat yrityksen. Toimenpiteet pitäisi sopia ennakkoon rauhassa ja rakentavasti, kun ei olla paineen alla”. Näin sanoi Keskisuomalaisessa 08.08.2011 Metallityöväen liiton liittovaltuuston puheenjohtaja ja Valmetin Jyväskylän tehtaiden pääluottamusmies Pentti Mäkinen.

Sama kohtalo uhkaa pahasti paikallisen sopimisen lakihankkeita. Ehdotus hallintoedustuksesta ottaa takapakkia professorikomitean suuntaan.

Sosialidemokraattien terävimpiin kynämiehiin kuuluva entinen kansanedustaja Lasse Lehtinen kertoo vuonna 1996 ilmestyneissä ”Luotettavissa muistelmissaan”, millaisen huuman vallankumousmessuksi noussut Lapualaisooppera 1966 synnytti. Sosialidemokraatit nousivat saman vuoden vaalivoittajina hallitukseen ja pääministeripuolueeksi, ja nyt pantiin toimeksi. Lehtinen kertoo, että ”tuon (ooppera)illan tunnelmissa maata rakennettiin vuosiksi eteenpäin. Monella alalla luotiin pohja niille järjestelmille ja menoautomaateille, joita äskeiset hallitukset ovat yrittäneet purkaa ja padota.” 

Lehtinen kertoo, miten homma hoidettiin uuden puoluesihteerin Erkki Raatikaisen johdolla. Hän oli vaalien jälkeen ”käynnistänyt laajan työryhmätyöskentelyn SDP:n puoluetoimiston suojissa. Sosialidemokraattiset – tai sellaisiksi ilmoittautuneet – maisterit, tutkijat ja ylioppilaat tunkivat joukolla työryhmiin muotoilemaan tulevaa Suomea. Näissä porukoissa kylvettiin monen sellaisen ongelman siemen, josta versoneita rönsyjä nyt yritetään saada hengiltä.” 

Raimo Sailas sanoi Hesarin toissavuoden kesäkuun kuukausiliitteessä Unto Hämäläisen haastattelussa: ”1970-luvun alussa oli vahva suunnittelu-usko, luotettiin siihen, että taloudellinen kasvu jatkuu tasaisena ja valtiolle kertyy verotuloja vuosi vuodelta enemmän”.

Lehtisellä on selvää taipumusta rehellisyyteen: ”Kun 1970-luvulla tehtiin virkanimityksiä, demareilla oli ehtymätön varasto työryhmissä karaistuneita maistereita ja tohtoreita korkeisiin virkoihin. Kun yhteiskuntaa nyt pitäisi virtaviivaistaa vastaamaan markkinatalouden vaatimuksia, samat toverit ovat hallintokoneistossa heittämässä sosialismin soraa markkinatalouden rattaisiin.” 

Tuolloin loistoonsa noussut keskitetty työmarkkinapolitiikka heitteli runsaskätisesti samaa soraa moottoriin, joka luo talouden perustan.

Näin olivat kasassa ne ainekset, jotka luovat pohjan nykyiselle talousahdingolle. Oli hyvin helposti nähtävissä, mitä tästä seuraa. Pyydän kärsivällisyyttä vähän pitemmälle sitaatille, vaikka se onkin omani, mutta onhan sekin esitetty yrittäjätilaisuudessa Halikossa 06.06.1985.

Tiedotteen otsikkona oli SUOMI KATASTROFIKURSSILLA. Totesin siinä mm., että ”Suomen lainsäätäjä on harkitun päättäväisesti leimaamassa rikolliseksi sitä omavastuista riskinottokykyä, jonka varassa suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointi on luotu.” Mukana oli joukko esimerkkejä, kuten hallituksen lakihanke, jonka mukaan mm. konttoripalveluja välittävä yrittäjä saattoi joutua vuodeksi vankeuteen, elleivät luvat olleet kunnossa.

Loppukappaleessa, jota mm. Kauppalehti ei julkaissut, todettiin, että ”Suomi kulkee vakaasti kohti taloudellista katastrofia sinnikkäästi hokien, miten hyvin meillä menee. Neuvostoliiton kaupan alkupainotteinen sopimus voi vielä pelastaa meidät, vaikka kilpailukykyä on pelottavasti menetetty Neuvostoliiton markkinoillakin. Näin totuuden siirtyy vuosikymmenen loppuun, jolloin runkosopimus jo on loppuvaiheessaan ja länsikauppa samanaikaisesti ilmeisesti varsin vaisun nousun jälkeen jälleen laskussa.”

Ei aikataulu pahasti mennyt pieleen. Sen varmisti manuaalisen johtamisen mestarinäyte, Harri Holkerin johtama sinipunahallitus 1987. Kahden asiakkaani innoittamana kirjoitin siitä kirjan Punamusta vallankaappaus, jonka esittelytilaisuuden otsikko seuraavan vuoden puolella oli ”Romutetaanko Suomen markkinataloutta?

Tilaisuutta pilkalliseen sävyyn selostanut Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen siteerasi alustukseni lausetta: ”Tämä hallitus on Suomelle suurempi uhka kuin noottikriisi.” Paavo Väyrystä paneelissa tuuranneen Esko Ahon hän kertoi olleen ”osittain samaa mieltä.” 

Läheltä piti. Sailas sanoi, edellä mainitussa saman Hämäläisen haastattelussa, että 1993, viisi vuotta myöhemmin, ”Suomen maksukyky oli yhden saksalaisen pankin ja yhden pankinjohtajan hyväntahtoisuuden varassa. Onneksi hän oli Suomen tuntija ja hänellä oli täällä ystäviä.” 

Ilman tätä pelastavaa pankkia ja pankinjohtajaa Sailaksen mukaan ”ei Suomesta kehitysmaata olisi tullut, mutta elintaso olisi laskenut dramaattisesti”.

Lamasta ennen kaikkea yrittäjät maksoivat ja maksavat edelleen kalliin uhrin. Tutkijat ovat karttaneet aihetta tiukasti. Itsemurhien määrästäkin esitetään vain arvailuja.

Kolme asiaa auttoivat nousemaan lamasta: devalvaatio ja Nokia sekä valtiovallan ja yritysten välinen sopimus tutkimus- ja kehitysrahasta, johon valtiovalta Tekesin kautta sijoittaa puolet ja yritykset toisen puolen.

Jotkut ovat jakaneet kunniaa myös Matti Pekkasen työryhmälle, varsinkin työryhmän asettaja Martti Ahtisaari, mutta sen ansiot ovat vähintäänkin kyseenalaiset. Risto Uimonen sanoi Helsingin Sanomien kolumnissaan, että se ”aikaansai aivokuoleman” ja SAK:n silloinen puheenjohtaja Lauri Ihalainen sanoi, että ”loppuivat höpinät pekkaspäivistä ja lomarahoista”. Viimeistään silloin ne olisi tullut poistaa.

Itse mukailin Jorma Reinin sanoja toisesta yhteydestä, että se ”valoi työelämän säännöt betoniin”. Siellä ne ovat olleet tähän päivään saakka, paitsi että niitä on lisäilty tasaiseen tahtiin, kuten Sailas totesi myös kustannusten osalta.

Mikään yhteiskunnan keskeinen osa-alue ei varmastikaan yhtä pahasti aikansa elänein säädöin kuin tämä talouden moottori.

Seuraavaksi hyppään sitaattisulkeisissa aina vuoteen 2007. Nyt varmaan jokseenkin kaikki muistavat, kuka riekkui, miten ”Sari Sairaanhoitaja sai enemmän kuin raavaat metallimiehet”, vaikka fantastisuutta ei mainittukaan. Mutta fantasiaa se oli. Ay-liike ottaa tällaiset ”vahingot” aina takaisin, korkojen kera.

Historiaa tuntemattomat uskovat kilpailukyvyn rapautumisen alkaneen vasta tästä. Siksi kiusasin teitä näillä reaaliaikaisilla sitaateilla, joita ei voi syyttää jälkiviisaudesta. Loppuliuku tuosta interventiosta tosin alkoi. Mutta Suomi kulki kolmen vuosikymmenen ajan kohti talousahdinkoa määrätietoisesti kuin juna. Lähinnä Nokia ja suhdannesyyt ovat tuoneet satunnaista helpotusta, että olemme selvinneet näinkin pitkälle.

Mutta sitaatteja on takataskussa vieläkin. Juha Sipilä sanoo Risto Uimosen kirjassa, että ”nyt on viimeinen hetki uudistua ja tehdä perinpohjainen käänne johtamisessa”. Toistaiseksi siitä ei ole näkynyt merkkejä. Pakkolakipaketti ei paljon pyllistä, kuten Pohjanmaalla sanotaan.

Korporaatioista ei siihen ole. Sitra sanoi vuonna 2000 Muutoksen Suomi –raportissaan, että instituutiot ovat aikansa eläneitä ja etääntyneet ihmisistä ja heidän todellisista tarpeistaan. Ketä siis jää jäljelle?

Eipä juuri muita kuin yrittäjät. Mutta siinäkin on omat muttansa.

Vielä vähän takapakkia, Imatralle 16.02.1984. Totesin, että yrittäjyyden merkitys yhteisen hyvinvoinnin luojana oli hämärtynyt, joten se oli kerrottava entistä selvemmin sekä päättäjille että ns. suurelle yleisölle. ”Se alkaa siitä, että yrittäjät itse tiedostavat tilanteen ja oman asemansa ja merkityksensä hyvinvoinnin syntykoneistossa”.

Asia on edelleen ns. vaiheessa. Jokaiselle yrittäjälle tulisi olla selvää, että kaikki yritystoiminta on palvelua. Taloudellinen tuotto eli voitto on välttämätön edellytys, että yritys voisi jatkaa toimintaansa, mutta se ei ole ykkösasia.

On sanouduttava selvästi irti siitä opista, jota Björn Wahlroos tarjoaa mm. kirjassaan Markkinat ja demokratia. Hänen mukaansa ”yhtiö voi ajaa vain niiden etuja, jotka ovat sijoittaneet siihen”, ja "johtajien ainoa velvollisuus on kaikin laillisin keinoin maksimoida osakkeenomistajien sijoittaman pääoman arvo”. Mm. työntekijöiden hyväksi toimiminen johtuu ”toisaalta epävarmuudesta ja toisaalta eräiden johtajien ja heidän johtoryhmiensä epäpätevyydestä”.

Muutos ei onnistu lakeja säätämällä, entisten purkaminen on parempi tie, mutta sekään ei onnistu ilman syvällistä kulttuurimuutosta, myös työnantajilta. Terttu Grönfors sanoo väitöskirjassaan, että ”suomalainen yritysjohtaja on kaavamaisten ajatusten vanki” ja ”tapa suhtautua ihmiseen on peräisin 1600-luvulta”. Sellaiset sanat kuin työvoima, kepit ja porkkanat ovat tätä päivää.

Nosturiyrittäjä Pekka Niska sanoi joitakin vuosia sitten ns. Päämajakeskustelussa Mikkelissä, että ”se on 30 prosenttia ihmisen työtehosta pois, jos ihmistä ei arvosteta”. Siinä on siis melkoiset eväät tuottavuusloikkaan.

Yksinkertaisin tapa osoittaa toisen ihmisen arvostusta on kuunnella häntä. Se oli juuri HK-ohjelman ydinajatus. Matti Alahuhta sanoo tuoreessa Johtajuus-kirjassaan, että ”kuunteleminen on johtajan työssä ehdottomasti tärkeämpää kuin puhuminen”.

Nyt on maassa merkillinen luopumisen henki. Ilta-Sanomat kaipaili jopa me olemme valmiit luopumaan tästä -kansanliikettä. Yrittäjien käsissä on avaimet luodaan yhdessä uutta –kansanliikkeelle. Paras ja läheisin yhteistyökumppani on oma henkilöstö.

Asiaa ei helpota se, että ns. talouskeskustelua hallitsevat makrotason miehet ja naiset, ja Schumacherin sääntö kirjassa Pieni on kaunista sanoo, että ”puhujan arvovalta on suoraan verrannollinen välimatkaan, joka hänellä on tuotantoon”. Tämä on ollut ihan ehdoton viime vuosinakin. Makrotasolla häärivät poliitikot ja ekonomistit kuten pääosin muutkin tutkijat, kuin talouspolitiikan Nikkartikkarinmäki omassa kuplassaan, ja valtamedia Hesarin johdolla heidän ympärillään, vuodesta vuoteen ja seminaarista seminaariin, Suomi-Areenasta toiseen.

Tänään Hesari etsii näiden ”asiantuntijoiden” voimin kasvun avaimia, mutta etsii väärästä paikasta.

Vielä lainaus Saksan talousihmeen taustavoimiin kuuluneelta Wilhelm Röpkeltä, joka varoitti luottamasta makrotalousmiehiin, jotka "ovat tottuneet ajattelemaan kokonaissuureiden ja matemaattisten vertauskuvien kautta, mikä antaa taloustieteelle niin houkuttelevan eksaktisuuden hohteen ja houkuttelee suurpiirteisiin, näyttäviin toimenpiteisiin. Se on teknokraattinen ja vallantahtoinen ajattelutapa, joka yhtälöiltä ja kokonaissuureilta ei enää näe todellisia yhteyksiä ja niiden perin epämatemaattisia hienouksia.” Ja ”meidän ei tule pitää silmällä kirjoja ja teorioita vaan todellisuutta”. Tämä todellisuus on juuri se yrittäjän ”mukavuusalue”.

En näe muuta ulos ja ylös pääsyä kuin se, mitä kirjoitin OpenFinland-sivustolle 24.02.2110 otsikolla Yrittäjien on otettava henkinen johtajuus. Edelleen pitää mielestäni loppulause: ”'Loppupeleissä', kuten trendikkäästi sanotaan, voittajia ovat ne, jotka parhaiten tuntevat ihmisen kansalaisena, asiakkaana ja työntekijänä, ja osaavat parhaiten palvella häntä. Tulevaisuuden kolmikanta on yrittäjä – asiakas – työntekijä, ja palvelukyky ratkaisee.” 

Tämä voi tuntua utopialta, mutta ei ole sitä. Tilanne oli itse asiassa tämä hetken aikaa 1980-luvun alussa, kun SYKL aluksi sai osavoiton työsuhdeturva-asiassa. Professori- ja tohtoritason miehiä oli jonossa tarjoamassa palveluksiaan ja järjestettiin upeita seminaareja, kuten Suomi kukoistamaan yrittäjyydellä. Mutta sitten tuo imperiumin vastaisku ”normalisoi” liikkeen.

Aloite on otettava omiin käsiin, kuten tapahtui 30 vuotta sitten. Kukaan ei tule sitä tarjoamaan.

Yrittäjäenergia on edelleen suurin vajaakäytössä oleva energiamuotomme, hyvää luomuenergiaa. Sen vapauttaminen olisi parasta mahdollista elvytystä.

Vaikea kuvitella innostavampaa tehtävää kuin kasvattaa yhdessä henkilöstön kanssa yritystä ja kasvaa samalla itse. Sitä eivät pakkolait ja yleissitovat työehtosopimukset pysty kahlitsemaan. Mutta sitä edistäisi huomattavasti, jos toteutuisi Metallityöväen liiton entisen toimitsijan Kimmo Kevätsalon kirjassaan Yhdestoista hetki esittämä visio: ”Ay-liikkeen ainoa mahdollisuus olla vahva tulevaisuudessa liittyy siihen, miten se auttaa palkansaajia työpaikkatasolla kehittämään työtään ja työympäristöään". Näihin talkoisiin ay-liike olisi varmasti tervetullut.

Siinä olisi paljon aineksia arvokkaaksi elämäksi, jota Pekka Himanen tarjosi Kukoistuksen käsikirjoituksessaan, mutta jonka vastaanotto oli sellainen, että Himasen tutkijatoveri Manuel Castells sanoi, että ”tehän yrititte tappaa Pekan” (www.openfinland.net 18.03.2010: Helmiä sioille?). Suurin rakennemuutoksen tarve on korvien välissä.

I have a dream, että tämä toteutuu viimeistään lastenlasteni aikana.

Suunnittelimme Kimmon kanssa kirjaa, jonka nimenä olisi ollut Ansaitseeko Suomi yrittäjänsä? Se tyrehtyi kuitenkin siihen, että olimme molemmat liian paljon samaa mieltä siitä, että ei ansaitse.

Lisätietoja:
09-823 7795