default_mobilelogo

Joskus voi pienikin tv-jutun pätkä yhdessä välähdyksessä paljastaa hyvinkin syvältä kumpuavia olennaisia asioita, vaikkapa taloudesta. Tästä tarjoaa hyvän esimerkin Ylen lauantainen ykkösaamu 20.05.2017. Siinä talouden ja politiikan eliitin edustajat vuoron perään kertovat alamaisille, mitä kuuluu ja kuka käski ja miten kansalaisten tulee elää.

Se vastaa entisaikojen saarnastuolia, josta kansalle kerrottiin viikonvaihteessa, mitä sen rauhaan kuuluu. Jotkut Ylen suosikit vierailevat sillä muutaman viikon välein. He tekevät sen mielellään sekä näkyvyyden että sen vuoksi, että siinä haastateltavia nykylinjan mukaisesti kohdellaan ylen myötäsukaisesti.

Tällä kertaa haastateltavana oli Jorma Ollilan seuraaja teollisuuden ykkösmiehenä ja talouden kultapoikana Risto Siilasmaa, Nokian ja Teknologiateollisuuden hallitusten puheenjohtaja. Haastattelija kysyi häneltä kommenttia kilpailukykysopimuksesta kikystä. Vastaaja kertoi, että siinä ”kolmikanta-ajattelu murtui ja valtioneuvoston oikeus tehdä päätöksiä heille kuuluvissa asioissa vahvistui”.

Vastaus oli yllättävä ja vailla kaikkea järkeä, mutta toimittaja ei kysynyt perusteluja.

Siilasmaa oli siis edelleen yhtä pahasti pihalla kuin insinöörikollegansa Juha Sipilä ja kaksi muuta nyrkkejä paukutellutta ministeritoveriaan kikyn synnyttyä (www.kaukoparkkinen.com 06.03.2016: Nyrkki-ilakointi paljasti kolmen ministerin koplan henkisen tason).

Tuskin hän oli lukenut sitä. Olihan siinä insinöörinkin ymmärrettävällä tavalla todettu, että sopijat edellyttävät, että ”toteutetaan vain sopimuksessa mainitut lainsäädäntömuutokset”, vaikka Siilasmaa tässäkin haastattelussa valittelikin juristien kirjoittaminen sopimusten vaikeaselkoisuutta. Tämä oli myös varmistettu lukuisilla toteamuksilla, että lait valmistellaan kolmikantaisesti.

Siilasmaan väittämää operaatiotahan Juha Sipilä yritti mm. pakkolakijumpalla, mutta joutui perääntymään verissä päin ja pahoin rampautuneena. Hän olikin jo ennen Siilasmaata kantapään kautta oppinut tosiasiat, koska totesi kehysriihen kynnyksellä, että ”liikkumavaraa on vähän tai sitä ei ole”.

Jos Siilasmaa toimisi Nokiassa samalla tavoin mutu-tuntumalla olisivat seuraukset kohtalokkaat.

Huippujohtajien masentavat puheet

Asia ei suinkaan ole uusi. Yritysten edustajat ovat kautta aikain olleet työmarkkina-asioissa lähinnä kuutamokävelyn puolella. Kun 1970-luvun alussa sain nimityksen Metalliteollisuuden työnantajaliiton johtajaksi ja tulin mukaan sen hallituksen toimintaan sen sihteerinä, en heti löytänyt selitystä sille apeudelle, joka painoi mieltä aina hallituksen kokousten jälkeen.

Aikani asiaa pohdittuani en löytänyt sille muuta selitystä kuin kokouksissa käydyn keskustelun tason. Siellä piti sentään olla edustettuna huippuyritystemme huippujohtajia, mutta puheenvuorot olivat etupäässä niin yksioikoisia ja muutamat suorastaan paukapäisiä, että niillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tilanne ei näytä kovin paljoa muuttuneen, sillä samanlaisia puheenvuoroja on käytetty korkeista asemista aivan viime aikoinakin.

Silloinkin joukko koostui pääasiassa insinööreistä, joilla ei ollut aikaa eikä halua ottaa selvää juristien kirjoittamista sopimuksista.

Muutamia poikkeuksia tosin oli. Ennen kaikkea ”Koneen ruhtinas” Pekka Herlin puhui harvoin, osin varmasti vaikean puhevikansa vuoksi, mutta kun hän joskus aloitti puheenvuoron kysymällä ”so what”, sitä kuunneltiin ja siinä oli asiaa. Esimerkiksi kun virkamiehiä moukaroitiin liian korkeista palkoista, Pekka huomautti, että jos ei näille makseta kunnon palkkaa, syntyy maaperää korruptiolle.

Kaikki tiesivät hänen suhteensa Urho Kekkoseen, joten maan tavan mukaan kuulosteltiin herkällä korvalla myös sitä, tulisiko siltä suunnalta jotakin viestiä.

Martti Kempillä oli sekä tietoa että näkemystä, mutta tavallisesti hän vaikeni ja totesi vain salaperäisesti, että ”se on politiikkaa”. Kun everstiluutnantin virasta eläkkeelle jäänyt Antti Järvilehto perusti klapikoneita valmistavan firman ja tuli hallitukseen pienten yritysten edustajana, saatiin kuulla aivan uudentasoisia puheenvuoroja. Suomen Puhallintehtaan toimitusjohtaja Olavi Matilainen, diplomi-insinööri, tunnusti vuosien jälkeen, että hän oli vasta vähitellen alkanut ymmärtää niitä.

Sittemmin yritysfilosofiksi tituleerattu Enston perustajaisä Ensio Miettinen ei tuolloin ollut hallituksessa ja vasta kokoili ajatusrakennelmansa palasia. Sain muutaman kerran sparrata häntä hänen vieraillessaan toimistossamme, mistä sain varmasti enemmän kuin hän.

Laman aikana, kun olin jättänyt Etelärannan, hallituksen jäseneksi tullut Miettinen kertoi, että ainoastaan Herlin ihmetteli, eikö hallituksella siinä tilanteessa ollut enempää sanottavaa.

”Sellaisiahan ne meidän yritysjohtajat ovat”

Vähän ennen minua työnantajaliittoon tullut, muutama vuosi sitten edesmennyt juristi, Jussi Kallio, josta välivaiheen jälkeen tuli seuraajani työmarkkinajohtajana, kertoi mielenkiintoisen episodin hänen ensimmäisestä palaveristaan Metallityöväen Liiton edustajien kanssa.

Palaverin jälkeen hän kysyi liiton toimitusjohtajalta Rolf Widéniltä, kuka oli eräs Metallityöväen liiton edustaja. Widén kertoi, että tämä oli liittomme puheenjohtaja, Yhtyneitten paperitehtaitten varatoimitusjohtaja Lauri Pöyhönen. Hän lisäsi naurahtaen, että ”siinäs näet, millaisia ne meidän yritysjohtajat ovat”.

Pöyhönen oli kuitenkin melko harmiton, sillä hän ei pyrkinyt mukaan neuvotteluihin, mutta kun puheenjohtajaksi tuli Rauma-Repolan varatoimitusjohtaja Väinö Lassila, jääkiekkopomona vähän kyseenalaista julkisuutta saanut, tilanne muuttui. Hän halusi mukaan myös ns. varjoneuvotteluihin, joita kävimme demarien kanssa öiseen aikaan kommunisteilta ”salaa”.

Se oli sinänsä ihan hyvää aktiivisuutta, mutta kun hänellä oli taipumus laukoa ihan omia ehdotuksiaan, joista emme olleet keskenämme puhuneet, sai hänen kanssaan olla aina varpaisillaan. Hän ei ymmärtänyt, että tässä ”luottamuksellisessa” ilmapiirissä annetut lupaukset vastapuoli oitis kirjasi saavutetuiksi eduiksi.

Tällä asetelmalla osaltaan selittyy se, että työnantajapuolelle on oikeastaan vain jarrumiehen rooli. Kun hallituksen puheenjohtaja, Wärtsilän toimitusjohtaja Tor Stolpe taas kerran ihmetteli, miksi työnantajat käyvät vain puolustustaistelua, Järvilehto sanoi: ”Hyvät herrat, upseerina pyydän huomauttaa, että tämä ei ole puolustustaistelua, tämä on vetäytymistaistelua”.

Tilannetta ei voi edes verrata ay-liikkeen toimiin. Siellä sopimuksen kaikki metkut tunnetaan myös työpaikoilla ja asioita jatketaan seuraavalla kerralla siitä, mihin edellisen kerran jäätiin eikä tempaista hatusta milloin mitäkin mieleen tulee. Jos jossakin merkittävässä yrityksessä on sovittu jostakin extra edusta, se leviää kulovalkean tavoin koko työmarkkinakenttään. Näin saatiin metalliin ja kohta koko työmarkkinakenttään ikääntyneiden työmahdollisuuksia heikentämään kokemusvuosilisät, joista Rautaruukki oli vuorineuvos Helge Haaviston määräyksestä sopinut.

Media uinailee

Oma lukunsa on media, jossa toimittajat ovat yhtä pahoin kuutamolla sopimusten sisältöasioiden suhteen kuin yritysjohtajatkin, ja pintatietokin on suodatettu Journalistiliiton jäsenyyden kautta. Melkeinpä kohtalon ivalta tuntuu, että haastattelu tapahtui aikana, jolloin kävi Ylen kiivaana keskustelu journalismin kriittisyyden tarpeesta ja Jari Korkki oli juuri kertonut Hesarissa, että hänen ohjelmiaan ei ole koskaan yritetty sensuroida. Mitäpä sensuroimista noin kiltin pojan jutuissa olisi? Kamelin kokoiset sammakot nielaistaan kakistelematta.

Tämä on suoraa jatkumoa sille kunnioittavalle vaikenemiselle, jolla Yle ja koko muu media suhtautuivat yhteiskuntasopimus-hankkeeseen edes raottamatta sitä. Tekstejä hekään eivät viitsi lukea, tuskin ymmärtäisivätkään. Väärältä taholta tai henkilöltä saatu tieto torjutaan päättäväisesti. Nytkin haastattelija varoi visusti kysymästä, miten kiky on toteutunut Nokiassa tai teknologiateollisuudessa.

Tästä uneliaisuudesta ei todellakaan selvitä vain päätoimittajaa vaihtamalla (www.kaukoparkkinen.com 18.12.2016: Päätoimittajan vaihdos ei riitä Ylen uskottavuuden takeeksi). Eikä se koske yksin Yleä.

Suomalainen media on ollut suuri siunaus mm. ”koko kansan rakastamalle presidentille”, Mauno Koivistolle sekä hänen eläessään että kuoltuaan (www.openfinland.net 21.11.2013 ja www.kaukoparkkinen.com 26.05.2017: Kun Koivisto täytti 90 vuotta).

J.K.

Jari Korkin kommentti luonnostekstiin poikkesi melkoisesti Atte Jääskeläisen ohjelmapuheista. Olisikohan varoitus paikallaan? Journalistin ohjeiden mukaan katselijoilla on oikeus saada oikeat tiedot.

Lähettäjä: Jari Korkki [mailto:jari.korkki@yle.fi]
Lähetetty: perjantai 26. toukokuuta 2017 8.55
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen <kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi>
Aihe: Re: Ylen paljastava Ykkösaamu - Siilasmaa ja Yle kuutamolla

Kiitän palautteesta.

Hyvä siellä on viisastella ja paistatella oman viisautensa valossa.

Jos tarttuisin jokaiseen älyttömyyteen, minkä haastateltava laukoo, en muuta ehtisi tehdäkään. Tämänkin sinänsä järjettömän väitteen panin kyllä merkille suorassa lähetyksessä.

Ykkösaamun tarkoitus ei kuitenkaan ole osoittaa toimittajan nokkeluutta vaan saada vieraasta esiin jotain kiinnostavaa. Kiinostavaa se on toki sekin, että tuon tason yritysjohtaja puhuu outoja.

Toivotan hyvää alkavaa kesää.

Jari Korkki