default_mobilelogo

Sitä saa, mitä tilaa. Juha Sipilä pani jo vaalien alla yhteiskuntasopimuksellaan tilaukseen täystörmäyksen ay-liikkeen kivimuuriin ja sai sen kaikilla mausteilla. Varmuuden vuoksi kahteen kertaan.

Tällaiseen uhkapeliin ryhtyminen näin vähäisin taidoin voi selittyä kahdella vaihtoehtoisella tavalla: Sipilä on juuri niin pahasti kuutamolla kuin hänen puheensa osoittavat, tai sitten hän on härski peluri, joka ei piittaa riskin suuruudesta. Kyseessä voi olla myös molempien yhdistelmä.

Vuosi sitten Tampereen Laukontorilta alkanut seuranta (Miksi pyörät eivät pyöri?/www.openfinland.net 20.08.2014) viittasi ensin mainittuun vaihtoehtooon, mutta hallitustaipaleen edetessä vaaka on kallistunut entistä enemmän toisen vaihtoehdon suuntaan. Vaikea sanoa, kumpi on pelottavampi vaihtoehto.

Kauppalehden Kaija Ahtela kallistuu röyhkeyden puoleen kolumnissaan (KL 27.08.2015). Hän sanoo Sipilän ”jekuttaneen” ay-liikettä pariinkin kertaan ja pitää hänen ilmettään päättäväisenä hänen kertoessaan neuvottelujen tyssänneen jo ennen alkamistaan.

Oma käsitykseni on sama kuin Kriittisen korkeakoulun puhujakoulutuksen vastuuopettajan Severi Hämärin: Ilme kertoo avuttomuudesta (HS 26.08.2015).

Suuri farssi nimeltä Yhteiskuntasopimus oli järkyttävää seurattavaa. Sen tarpeellisuutta, jopa välttämättömyyttä, hokivat poliitikot, media ja "asiantuntijat", vaikka kukaan näistä ei tiennyt, mikä sen sisältö olisi ollut. Ja vaikka olisi tiennytkin, ei olisi ymmärtänyt, mitä se olisi merkinnyt yritystasolla, missä talous ja työpaikat luodaan.

Monet heistä tuskin olivat oikealla työpaikalla käyneetkään tai nähneet työntekijää edes valokuvassa, kuten Aamulehden Matti Pitko sanoi EK:n nykyväestä.

En muista, että yhtä surkeaa näytelmää olisi nähty sen lähes 70 vuoden aikana, jonka olen suomalaista politiikkaa seurannut. Varmuudella voin sanoa, ettei sitä ole nähty sen 50 vuoden aikana, jonka ole ollut mukana työmarkkinapolitiikassa tai sitä läheltä seurannut, vaikka siihen on monenlaista tupoteatteria mahtunutkin. Mielikuvituksellisuudessaan tämä reippaasti ylittää sadun keisarin uusista vaatteista.

Kevennyksenä nähtiin mediassa monia vahvoja huumoripläjäyksiä, erityisesti siinä vaiheessa kun kävi ilmi, että hallitus ei ollut saanut aikaan riviäkään sopimusesityksestä, jonka se oli luvannut esittää järjestöille 30.07.2015 mennessä. Avuksi tarvittiin selvitysmiestä, jonka niskaan soppa kaadettaisiin. Tehtävään tarjottiin mm. Tarja Halosta, joka antoi vakuuttavan näytön talousajattelunsa tasosta Maarit Tastulan haastattelussa, missä hän näki vaurastuvan yrittäjän syövän ”yhteistä kassaa” (Halonen rehellisenä/www.openfinland.net 12.04.2012). Jopa Kauppalehti katsoi, että hänen aate- ja taistelutoverinsa Paavo Lipponenkin olisi ollut sopiva.

Sipilän turvautuminen entiseen valtakunnansovittelijaan Juhani Saloniukseen oli osoitus paitsi paniikista myös siitä, että Sipilä näki tilanteen pelkkänä raakana tupoteatterina. Saloniuksen nimen putkahtaessa esiin ensimmäisen kerran uskoin hänellä olevan Lipposen tavoin sen verran itsesuojeluvaistoa, ettei moiseen soppaan lusikkaansa pistä. Kun häntä sitten tarjottiin todennäköisimpänä vaihtoehtona, soitin kysyen häneltä, aikoiko hän todella lähteä munaamaan itsensä. Salonius sanoi lähtevänsä katsomaan, mitä osapuolet ajattelevat. Kysyin, eikö hän sitä muuten tiennyt.

Itseltäni oli mennyt noin 4,5 sekuntia Sipilän ensimmäisestä esityksestä sen tajuamiseen, että tämä oli hullu hanke. Tosin se oli selvinnyt jo Mari Kiviniemen esittäessä sitä ensimmäisen kerran.

Oma käsitykseni Saloniuksesta oli hyvin positiivinen. Olimme mm. kahden hengen työryhmänä 1970-luvun alussa torpanneet SAK:n nuorisosihteerin Lauri Ihalaisen yrityksen paisuttaa silloista keskusliittosopimusten sumaa harjoittelijasopimuksella. Monet pitivät tosin häntä halki, poikki ja pinoon -miehenä, jonka kärsivällisyys saattaisi pettää öisissä neuvotteluissa. Hän selvisi kuitenkin hyvin.

Mutta oli kohtuutonta edellyttää häneltä luovuutta, jota olisi tarvittu, kun Sipilä antoi hänelle vapaat kädet hakea keinoja ulos umpikujasta, johon hän oli asiat ajanut. Etelärannan juristit eivät yleensäkään ole tunnettuja luovista oivalluksista, ja valtakunnan sovittelijan tehtävä on lisäksi tarkoin rajattu laissa. Hänen on lain mukaan ”pyrittävä johtamaan riitapuolet sovintoon lähinnä heidän omien ehdotustensa ja tarjoustensa perusteella”. Hän ei siis ole tottunut sooloilemaan puhtaalta pöydältä.

Eipä pystynyt kummoisinkaan suorituksiin myöskään hänen aiempi edeltäjänsä Matti Pekkanen Ahtisaaren apumiehenä. Kivikautiset työehdot valettiin hänen työryhmäraportillaan Jorma Reinin sanoin betoniin. ”Loppuivat höpinät lomarahoista ja pekkaspäivistä”, sanoi Lauri Ihalainen, joka oli edellä mainitusta takaiskusta huolimatta ylennyt SAK:n puheenjohtajaksi.

Pilailunäytelmä?

Tietoisen uhkapelin luonne kävi ilmi mm. valtiovarainministeri Stubbin lausunnosta Kauppalehdessä12.08.2015: ”Yhteiskuntasopimus tärkein osa budjettia”. Tasavallan budjetti perustuu siis haaveille ja on nyt tyhjän päällä. Sopimus ei sitä paitsi olisi edes teoreettisesti ehtinyt vaikuttaa ensi vuoden budjettiin.

Stubbin puheet ovat paljastavuudessaan muutenkin melko hurjia. Hän sanoi 23.08.2015 tv:ssä, että hallitus oli aikaa sitten valmistellut ”speksit” vaihtoehtoisiksi ratkaisuiksi, joita ei kuitenkaan vieläkään ole kerrottu, vaan ne on luvattu kertoa syyskuun lopussa.

Suomalaisille olisi syytä puhua suomea. RUK:n käyneet tietävät, että speksi on kurssilaisten kurssijuhlaan valmistelema eräänlainen pilanäytelmä, joten se voi olla hyvinkin sopiva nimi tälle näytelmälle, jonka giljotiiniksi pannut pelotteet Stubbin puheet osoittivat pilaksi.

Kun vaihtoehtoiset ”speksit” olivat jo valmiita, mihin tarvittiin yli kuukauden tuumaustaukoa?

Pelottaa katsoa, kuinka kauan tämä yrityksen hallitusta leikkivä joukko saa jatkaa, ilmeisesti neljä vuotta. Hallitusohjelmassa ei ole mitään konkretiaa sellaisista aineksista, joilla hallituksen tavoittelemia hypähtelyjä saataisiin aikaan. Näpertelyt työajan ja koeajan kanssa ovat suoranaista typeryyttä ja jälkijättöisyyttä. Ne ovat ennen kaikkea osoitus henkisestä köyhyydestä, on kaiken köyhyyden äiti.

Ei ole merkkiäkään uudenlaisesta työantajakulttuurista, jossa työnantaja todella ottaisi vastuun työntekijästä ja hänen kehittymisestään heti työsuhteen alusta alkaen käyttäen koeajan pidentämismahdollisuuden hyväkseen ja yritystä kehitettäisiin yhdessä. Vain sieltä voi lähteä talouden uudistuminen. Merkkejä siitä ei ole näkynyt myöskään Sipilän puheissa tai Risto Uimosen hänestä kirjoittamassa kirjassa.

Tämä olisi myös keino ohittaa poteroihinsa asemoitunut ay-liike sisäkautta. Nyt kuullut riemun kiljahdukset siitä, että Sipilän vatulointi voi merkitä parlamentarismin voittoa ovat ennenaikaisia. Siihen tarvittaisiin aivan toisenlaisella osaamisella ja johtajuudella varustettu hallitus. Tämä hallitus ei uskalla kajota edes yleissitovuuteen, minkä säilyttämisestä Timo Soini löi kättä päälle jo vaalikeskustelussa. Eikä kukaan tiedä vieläkään, mihin ”yhteiskuntasopimuksella” pyrittiin. Ei se ainakaan johtajuudesta kerro. Myöskään erilaisia hyppelyjä ei voida ottaa vakavasti.

Mediasta saadaan varmasti ennen syykuun loppua lukea villejä esityksiä. Iltalehden pääkirjoitusnikkari Jyrki Vesikansa teki jo avaustarjouksen ehdottamalla yritysten hallituksiin työntekijöiden edustusta, jonka hän kertoi Saksassa toteutetun jo 1952. Hän ei kertonut, että siitä säädettiin laki liittoutuneiden vaatimuksesta, jotka halusivat työntekijät yritysten hallituselimiin valvomaan, että Saksa ei aloita sotateollisuutta. Siksi edustus oli metalliteollisuudessa suurempi kuin muussa teollisuudessa. Se on täyttänyt tehtävänsä, Saksa ei ole aloittanut uutta sotaa.

Meillä nämä ajatukset naurettiin ulos jo 1970-luvun alussa, kun ”yritysdemokratialakia” alettiin puuhata. Monet haikailevat niitä aikoja takaisin. Tähän joukkoon kuuluu mm. ministeritoveri Timo Soinin Brysselin Bobrikoviksi nimeämä Olli Rehn, joka ehdotti asiaa kesäkuussa Talouselämässä. Kepun varapuheenjohtajana hän haikaili vieläkin reippaampaa takapakkia mainiten innoittajakseen Kekkosen kirjan Onko maallamme malttia vaurastua?, joka oli kirjoitettu 1950-luvun oloihin.

Reippaan huumorin piikkiin menee myös SDP:n vaihtoehtoinen yhteiskuntasopimus, lähinnä itsensä kanssa. Mukaan kutsutaan kuitenkin mm. yrittäjät, joille puolue varmaan tarjoaa ainakin yt-lain sanktioiden tiukentamista ja mm. alipalkan kriminalisointia, joita Antti Rinne mainosti puheenjohtajakampanjassaan.

Oma ehdotukseni koskee koeaikaa. Hallitukselle tarvitaan kuuden kuukauden koeaika, jonka aikana sen on erottava välittömästi, jos kolmasosa kansanedustajista sitä vaatii.

Ehkä joku vielä joskus tutkii sitä, mikä sai koko poliittisen ja media- sekä talouseliitin niin täydellisen kollektiivisen harhan valtaan, että se lähti tähän seikkailuun mukaan ilman vähäisintäkään epäilyn häivää. Oliko se jonkinlainen puhdistautumisriitti kollektiivisesta olemme kaikki –syyllisiä vammasta? Ja Sipilähän näyttää melkein Jeesukselta.

En tunne itseäni syylliseksi.

J.K.

Jarmo Korhonen ja Alpo Rusi kertoivat kirjan esittelytilaisuudessa 04.08.2015, miten tiukassa venäläinen päätöksentekoperinne istuu Suomessa. Seuraavana päivänä tästä saatiin vahva näyttö Fennovoima-asiassa. ”Yhteiskuntasopimus” kulissien takaisine ja ulkoparlamentaarisine suhmurointeineen istuu tarkalleen tähän sarjaan.