default_mobilelogo

www.kaukoparkkinen.com 15.05.2020

Lehti tulkitsee maailmaa lukijoilleen.
Journalistit haluavat palavasti välittää uutta tietoa
”.

Päätoimittaja Kaius Niemi Helsingin Sanomien täyttäessä 130 vuotta

Kun Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi 28.04.2020 vastasi kanteeseeni, jossa vaadin, että Helsingin käräjäoikeus velvoittaa hänet esittelemään kirjani Painajainen paritalossa – Surullinen tositarina virka- ja mielivallan epäpyhästä liitosta tai ainakin kertomaan syyn, miksi hän ei välisestämme sopimuksesta ja vaatimuksistani huolimatta ole sitä tehnyt, hän oli jo hävinnyt asian, päättyneepä itse oikeudenkäynti miten tahansa.

Tällöin oli jo käynyt ilmi, ettei hän ainakaan ole liiallisella harkintakyvyllä pilattu. Jos sitä olisi hänellä ollut, hän olisi viimeistään siinä vaiheessa, kun sai 13.02.2020 tietää, että haastehakemus oli jätetty tehnyt johtajaratkaisun ja hoitanut asian panemalla toimittajansa töihin. Nyt hän sen sijaan oli hiljaa kuin kala kivellä ja jäi ajopuuksi, asianajajansa vietäväksi. Syntyi kaiken paljastava asetelma: Mies, joka juhlapuheissa uhoaa paloaan julkaista uutta tietoa tappelee kynsin hampain käräjäoikeudessa, ettei tarvitsisi esitellä uutta tietoa sisältävää kirjaa!

Hänen toinen suuri virheensä oli, että hän otti – tai hänellä oli jo ennestään – asianajaja, joka oli täysin pihalla. Tämä uskoi ilmeisesti ihan vakavissaan, että käräjäoikeudella ei ole toimivaltaa asiassa, joten se jättää kanteen tutkimatta. Ei siis tarvitse muuta kuin odotella. Hänen avullaan Niemi sitten sai osoitetuksi, että hänellä ei ole valtakunnan johtavan sanomalehden vastaavalta päätoimittajalta vaadittavaa kapasiteettiä, jonka jälkeen on johtopäätösten vuoro.

”Majesteettisen ylimielisyyden” satoa

Vastaus kumpuaa siitä henkisestä maaperästä, joka on aina leimannut Helsingin Sanomien päätoimittajien toimintaa. Siihen soveltuvat Ari Turusen Ylimielisyyden historian sanat ”majesteettisesta ylimielisyydestä”, jota Niemen edeltäjä Mikael Pentikäinen osoitti jo heti toimikautensa alussa ja josta ”ei seuraa mitään hyvää” (liite). Siihen kuuluu usko tavanomaisten oikeusnormien ja hyvän tavan normien yläpuolella oloon, jota kuvaa mm. se, että kysymyksiin ei vastata eikä sopimusta noudateta. Pentikäisen kanssa tehdyn sopimuksen tarkoitus oli saada tähän muutos, mutta heti alussa kävi ilmi, että hänellä ei ollut tarkoitustakaan ottaa sopimusta vakavasti, joten mitään muutosta ei tapahtunut enempää hänen kuin hänen seuraajiensakaan aikana.

Pentikäiselle ei todellakaan seurannut mitään hyvä, vaan hän sai potkut, eikä Niemenkään tilanne kovin hyvältä näytä.

Kanteen vastaanottamisen jälkeen Niemi ei enää voinut vetäytyä majesteettisen ylimielisyytensä taakse, vaan hänellä vain kaksi nöyryyttävää vaihtoehtoa: Joko hänen oli alennuttava vastaamaan kysymykseen, johon hän ei katsonut olevansa velvollinen vastaamaan, tai sitten hänen olisi annettava toimittajansa tehtäväksi kirjan esitteleminen. Hän valitsi ensimmäisen vaihtoehdon. Mahdollista olisi tietenkin ollut myös esittämäni sopiminen asiasta, mutta se olisi ollut hänelle vieläkin nöyryyttävämpää.

Niemen asianajaja Petteri Sotamaa on kirjoittanut sananvapauslaista käsikirjan, mutta hänen kirjoittamansa ja Niemen hyväksymä vastaus on uskomatonta sotkua. He väittävät, että asia kuuluu yksinomaan Julkisen sanan neuvoston toimivaltaan, eikä käräjäoikeudella ole toimivaltaa tutkia kannetta, joten se on jätettävä tutkimatta.

Molempien tulisi tietää, että Julkisen sanan neuvosto ei ole tuomioisituin eikä sillä ole mitään oikeudellista toimivaltaa.

Ehkä Sotamaa oli alunperinkin antanut Niemelle neuvon, ettei kysymyksiin tarvitse reagoida millään tavoin.

Ainakin asianajajan tulisi tietää, että jokaiseen sopimukseen kuuluu sen luontaisena ainesosana velvollisuus toimia sopimuksen tarkoituksen toteutumiseksi. Sotamaa kuitenkin toistelee moneen kertaan eri sanoin, että vaatisin journalistin ohjeiden nojalla Helsingin Sanomia arvostelemaan kirjani ja että vaatimus on perusteeton. Hänen oma väitteensä on perusteeton.

Sotamaa ei näytä tietävän edes sitä, mistä Etelä-Savon maakuntajohtaja Pentti Mäkinen kirjoitti Helsingin Sanomissa 25.04.2020: Sananvapauteen kuuluu myös kansalaisen oikeus saada luotettavaa tietoa ja kriisissä korostuu sananvapauden merkitys. Niemi tietää, mutta ei välitä.

Periaatelinjassaan Helsingin Sanomat kertoo, että se ”kiinnittää erityistä huomiota sananvapauden toteutumiseen”.

Mutta vastaajien ajattelutapa on peräisin joltakin muulta ajalta kuin tämän päivän Suomesta. Siitä huokuu neuvostoaikojen henki, jolloin virallisesta totuudesta poikkeava leimattiin yhteiskunnan viholliseksi. Se on henkinen maaperä myös käräjätuomari Jussi Nilssonin Lakimiesuutisissa 2/02 esittämälle analyysille, että Suomessa vallan väärinkäyttöä vastaan oikeussuojaa hakevan kansalaisen oikeussuoja rinnastuu vastaavaan suojaan Itä-Euroopan entisissä sosialistisissa maissa.

En vaadi mitään journalistin ohjeiden nojalla, vaan välisemme sopimuksen nojalla. Enkä tarkkaan ottaen edes vaadi kirjan arvostelemista – en varsinkaan kulttuuriosastolla kuten Sotamaa ja Niemi väittävät – vaan kirjan esittelyä välisemme sopimuksen nojalla. Asianajajan tulisi olla tarkempi sananvalinnoissaan.

Journalistin ohjeet muodostavat vain mittakepin, jonka mukaan kirjan asiasisältöä tulee arvioida.

Paljon kirjoittajaparivaljakosta kertoo sekin, että he paheksuvat, kun kirjassa kritisoidaan ”taloyhtiön hallinnossa toimivia yksityishenkilöitä”. Ketähän muita taloyhtiöiden hallinnossa toimii kuin yksityishenkilöitä? Jotakin yleisluontoista liirumlaarumia siis ilmeisesti saa kertoa, kunhan henkilöt eivät joudu vastuuseen.

Tämä kuvaa hyvin Helsingin Sanomien toimituspolitiikkaa, jolla se on suojannut erityisesti Mauno Koivistoa ja sen vuoksi vaiennut mm. Visen kaadosta kertovasta Laillisesta murhasta ja Heikki Urmaksen kirjasta Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät.

Vastaajat eivät näytä lainkaan huomanneen, että kirjassa kerrotaan paljosta muustakin kuin taloyhtiön hallinnosta. Ovatkohan he lainkaan lukeneet kirjaa? Jos ovat, eivät ainakaan ole ymmärtäneet. Jos lehdessä ei ole toimittajaa, joka pystyisi arvostelemaan kirjan, on siellä varmaan ainakin toimittaja, joka voi referoida sitä. Tosin sekin tuntuu tämän hengentuotteen jälkeen epävarmalta. Osastolla ei ole väliä, mutta kun kyse on oikeusvaltion peruselementeistä, saattaisi pääuutissivu olla paillaan.

Sopimus on petos?

Vastauksen antajien mukaan ”Helsingin Sanomat ei voi, saa eikä halua luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle”. En ole sellaista vaatinutkaan, mutta kun sen päätoimittaja on sopinut kriteereistä, joita se noudattaa kirjallisen tuotantoni suhteen ja minulla on sopimukseen kirjattu kyselyoikeus, jos sen mukaan ei ole toimittu, on minulla luonnollisesti myös oikeus vaatia selvitys asiasta, vaikka Sotamaa osoittaakin ylimielisyyttään myös kirjoittamalla selvitys-sanan sitaatteihin.

Vastauksen antajat jopa väittävät, että ”sopimuksella ei perusteta Helsingin Sanomille mitään sellaista velvollisuutta, jota sillä ei olisi ilman sopimusta”. Kieltämättä sen olisi tullut esitellä kirja, kuten monta muutakin kirjaani ja kirjoitustani jo aikaa sitten, mutta kun se on päättäväisesti torjunut tämän, tarvittiin sopimus tehostamaan sitä.

Vastaajien ylimielisyys nousee uusiin ulottuvuuksiin, kun he väittävät, että ”sopimus ei vaikuta eikä voi vaikuttaa Helsingin Sanomien journalistiseen harkintaan millään tavalla”.

Jos vastauksen antajien väitteet pitäisivät paikkansa, olisi lehti sopimuksen tehdessään syyllistynyt petokseen, vaikka sillä tuolloin olikin toinen asianajaja. Joka tapauksessa myös Pentikäinen suhtautui sopimukseen alusta lähtien samalla tavalla, vaikka ei julkilausunutkaan sitä yhtä rehellisesti expressis verbis.

Edellä kerrotuista väitteistään huolimatta vastauksen laatijat kertovat itsekin noudattaneensa journalistin ohjeita tehdessään sen arvion, ”ettei Parkkisen kirjaa ole mielekästä esitellä Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla”. Mutta kuten sanottu, muutkin sivut olisivat olleet käytettävissä.

Tässä paljastuu, miten Niemi on Sitran Muutoksen Suomi -raportin mukaisesti irtaantunut ihmisten arjesta. Hän enempää kuin asianajajansakaan ei näe mitään lukijoille kertomisen arvoista siinä, että siitä lukija saa käytännön tasoista tietoa siitä, millaista narsistinen vallankäyttö voi olla, tai miten It-Uudenmaan poliisi ohittaa ohjeillaan kansalaisten perustuslaillisen oikeuden saada oikeusturvaa ja miten poliisi toteuttaa niitä.

Niemi ei näe mitään merkitystä presidentti [Sauli] Niinistön vastauksessa kesällä 2018 Ylen A-studiossa, kun yleisökysymyksessä kysyttiin, miten demokratiaa voitaisiin edistää siten, että narsistisi johtajia olisi entistä vähemmän. Niinistö arveli sen olevan mahdollista siten, että narsismin kuva tulisi ihmisille tutummaksi. Niinpä hänen lehtensä ei olekaan kirjoittanut näistä asioista mitään.

Niemi ja Sotamaa eivät myöskään näe mitään merkitystä sillä alan kirjoissakin kerrotulla tosiasialla, että nämä asiat ovat täysin vieraita oikeudelle ja poliisille ja mitä siitä seuraa kansalaisten oikeusturvalle. Siitä kirja kertoo karua kieltään.

Niemeltä ja Sotamaalta voisi ainakin edellyttää, että he kertoisivat, mistä muualta on saatavissa samanlaista tai parempaa käytännön tason tietoa asiasta, jos he näkevät asialla olevan mitään arvoa.

Musta lista

Kun ruma sana sanotaan, niin kuin se on, asia on hyvin yksinkertainen: Kyseessä on raskaimman laatuinen musta lista, joka juontaa vuodelta 1981, kun lehden toimituksen stalinistimafian kantajäsen ja ”Tamminiemen pesänjakajat” Lauantaiseuran salanimellä kirjoittaneeseen lehden toimittajajoukkoon kuulunut Anneli Sundberg vähintäänkin puolipilkallisella tyylillään kertoi kirjastani Näin tehdään tuhopolitiikkaa, koska sen julkisuus alkuvaiheessa ylitti reilusti heidän oman kirjansa julkisuuden ja he pelkäsivät oman kirjansa jäävän varjoon.

Rikoksestani teki raskauttavan se, että kirjan ennakointi tulevasta kehityksestä meni ihan nappiin, paitsi työttömyys oli arvioitu vähän alankanttiin. Siksi tuomiosta tuli elinkautinen.

Koko tämän ajan Helsingin Sanomat on ollut tupon vankka tukija ja suojelija, joka on torjunut kaikki sitä uhkaavat riskit. Tupoteatteri saakin kiittää lehteä paljolti siitä, että se eli vuosikymmeniä Suomen riippakivenä (OSuVa – Tupoteatterin juhlanumero/www-kauko-kustannus.fi).

Mielenkiintoinen näyttö tästä saatiin työnantajapuolen pitkäaikaisen työmarkkinajohtajan Tapani Kahrin kuoltua viime vuoden lopulla. Lauri Ihalaisen ja Lasse Laatusen komea kuvaus ”työmarkkinalegendan” urasta hehkutti samalla heidän omia aikaansaannoksiaan, mutta allekirjoittajana ja sanojen vahvistajana oli myös Helsingin Sanomien entinen työmarkkinajohtaja Jarmo Aaltonen.

Kirjoittajat kuvasivat hyvin, miten alkuturinoiden jälkeen loppurutistuksen alkaessa pikkuasiat tippuivat pois pöydältä, mutta sitä he eivät kertoneet, että siinä menivät säännön mukaisesti myös työnantajien vaatimattomat tavoitteet. Tästä voisin ehkä kertoa omiakin kokemuksia nimenomaan Tapani Kahrin osalta, kunhan koronatilanne on rauhoittunut.

Sekä stalinistimafiasta että mustasta listasta kertoo kirjassaan Sananvapaus kauppatavarana lehden entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen, joka oli tehnyt suuren virheen uskoessaan, että journalistin ohjeet oli tarkoitettu vakavasti otettaviksi ja sai sen vuoksi potkut.

Tätä Kaius Niemen ylimielisyyskriteerit täyttävä asianajaja ei machotyylillään muuksi muuta, vaikka yrittää sitä niin epätoivoisesti, että en ole moista sotkua oikeudenkäyntikirjelmänä aiemmin lukenut, vaikka olen kohdannut mm. likimain kaikki ay-juristit eri puolilla Suomea, jouduttuani lamavuosina tunnetuista syistä pelastustöihin yrittäjien saamiseksi heidän kynsistään. Kirjelmässä vain pyöritellään samoja väitteitä vähän eri sanoin. Laskutusperuste on ehkä sivujen määrä.

Mielestäni lehden entisen toimittajan Karolus Kinnusen kirje (pdf) osoittaa vastaansanomattomasti, että kirjojeni esittelemättä jättäminen ei ole tapahtunut ainakaan Journalistin ohjeiden mukaisin perustein. Kinnunen muistetaan siitä, että hän suomalaisen tutkivan journalismin pioneerina mursi ns. budjettislaisuuden. Hänen esittämänsä ajatukset kirjan levittämisestä eivät kuitenkaan olleet mahdollisia, sillä kuten Jorma Ojaharju sanoi, ”kirja, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole olemassa”.

Omilla kotisivuillaan Sotamaa kertoo vaatimattomasti, että hänet on kansainvälisisisä julkaisuissa noteerattu erääksi johtavaksi riidanratkaisun asiantuntijaksi Suomessa. Tästä voinee tehdä joitakin johtopäätöksiä Suomen asianajajien yleisestä tasosta.

Jonkinlaisena kohtalon ivana voinee pitää sitä, että juuri ennen vastauksen saapumista tuli selkeä näyttö siitä, millaisia seuraamuksia on sillä, että Helsingin Sanomat suojelee vallan käyttäjiä pimittämällä tietoa. Lehti oli pääkirjoituksessaan 05.04.2020 vertaillut nykyistä kriisiä ja 1990-luuvun lamoja, mutta tapansa mukaan unohtanut yrittäjät laman uhreina, minkä vuoksi tarjosin mielipidesivulle kommenttia (liite 2). Tapansa mukaan lehti hyllytti sen antamatta Sotamaan halveksimaa selvitystä.

Runsas viikko myöhemmin 05.04.2020 lehden hovikolumnisti Anu Kantola aloitti kolumninsa kertomalla, että ”Suomella on musta vyö talouskriiseistä”. Sitä voi tietenkin pitää kirjoittajan ja Hesarin mustana huumorina, mutta tuskin Kantola olisi aivan noin hulvattomasti kirjoittanut, jos kirjoitukseni olisi julkaistu.

Hesari ei tietenkään ole koskaan noteerannut yrittäjiä, ja Kantola tuki presidentinvaaleissa Tarja Halosta, joka sanoi Maarit Tastulan haastattelussa, että yrittäjät rohmuavat yhteistä kassaa, joten ehkä tämä sopii molemmille. Nythän yrittäjät rohmuavat erityisen pahasti, mutta toisaalta lukumäärä varmaankin jälleen pienenee.

Tämä oli tässä

Kanne on täyttänyt tehtävänsä. Se on pakottanut vastaajan ulos kolostaan ja vastaamaan kysymykseeni. Samalla kävi ilmi, ettei hän ymmärtänyt asiaa.

Tarvittiin vähän rankemman lajin testi, sorry siitä, mutta syy ei ole minun, vaan vastaajan, joka ei suostunut vastaamaan sopimuksen mukaisesti.

Näin ollen jutun enempi käsittely on tarpeeton, joten vedän kanteen pois oikeudesta. Se on kuitenkin vaatinut paljon turhaa työtä ja mm. yhden pitkälle suunnitellun kirjaprojektin raukeamisen. Tämän vuoksi vaadin, että vastaaja tuomitaan korvaaman minulle asianosaiskuluina 900 euroa + alv.

Olisi oikein, että vastaaja velvoitettaisiin suorittamaan näin räikeästä sopimusrikkomuksesta paljon suurempi korvaus, mutta kun varauksitta allekirjoitan Jussi Nilssonin edellä kerrotun – Helsingin Sanomien pimittämän – analyysin, en halua ottaa näin suurta riskiä. Helsingin käräjäoikeudessa olen joskus ääneenkin ihmetellyt, kirjoitetaanko siellä, vanhassa viinatehtaassa, tuomiot aina selvin päin.

Kuten olen aiemmin sanonut, Suomen oikeuslaitos käsittelee suurin piirtein luotettavasti jutut, joissa on kysymys. ”tavallisista” murhista ja varkauksista. Ulvilan tapaus oli sittenkin poikkeus. Mutta kun kyseessä on normaalirutiinista poikkeava asia, kuten vallan väärinkäyttö, on lopputulos arpapeliä. Helsingin käräjäoikeudessa olen joskus ääneenkin ihmetellyt, kirjoitetaanko siellä, vanhassa viinatehtaassa, tuomiot aina selvin päin.

En usko, että käräjäoikeudella olisi ”kanttia” antaa selvästi ja yksiselitteisesti kanteen hyväksyvä tuomio, vaan parhaassakin tapauksessa tuloksena olisi juristijargonilla kirjoitettu ratkaisu, jota saatettaisiin tulkita eri tavoin.

Pahaenteistä oli jo se, että käräjätuomari Marja Kekäläinen ei myöntänyt pyytämääni lupaa antaa vastauksen johdosta kirjallinen lausuma. Sama tapahtui asian alkuvaiheessa Vantaan käräjäoikeudessa, ja sitä seurasi täysin ufo tuomio, josta poliisi ja syyttäjä ovat sittemmin ottaneet mallia. En halua tämän enää toistuvan.

Tämän Sotamaa-offensiivin jälkeen Kaius Niemen uskottavuus Helsingin Sanomien vastaavana päätoimittajana on muisto vain, ja ihme olisi, jos hän jatkaa edelleen rampana ankkana. Mutta Helsingin Sanomien historia on ihmeitä täynnä, joten ehkä se on mahdollista. Ehkä tämä riittää yhtiön hallitukselle ja tämä pelastaa Niemen kuiville. Onhan se katsonut hänen toimiansa läpi sormien tähänkin saakka.

Avoin kirje Sanoma Oy:n hallitukselle

Onko Helsingin Sanomilla varaa päätoimittajaan, joka ei piittaa lehteä velvoittavista sopimuksista?

--------------------------------------- Helsingin Sanomien pääkirjoitukset tihkuvat ylenpalttisen korkeaa moraalia ja demokratian periaatteiden ja pelisääntöjen kunnioittamista. Tuoretta kohua paljon olennaisempi kysymys onkin mielestäni, onko lehdellä varaa päätoimittajaan, joka viittaa kintaalla länsimaisen oikeusvaltion perusprinsiipille pacta sunt servanda, sopimukset on pidettävä. Niemen toiminta tuskin on myöskään sopusoinnussa lehden vahvistetun periaatelinjan kanssa.

Mielestäni vähintä, mitä Sanoman hallitukselta voidaan edellyttää, on selvityspyyntö asiasta. Mikäli sellainen saadaan, pyydän saada sen tiedokseni, jotta voin arvioida mahdollisia jatkotoimia asiassa.

Vantaa 9.1.2018
Kauko Parkkinen
VTM, OTK, tietokirjailija

Omasta puolestani jutun käsittely tässä vaiheessa päättyy tähän.

Tämä ei luonnollisesti vaikuta mitenkään vastaajan sopimuksen mukaisiin velvollisuuksiin. Kun vastaus osoittaa, että hänen passiivisuutensa asiassa on perustunut pelkästään katteettomiin kuvitelmiin sopimuksen sisällöstä ja tarkoituksesta, odotan päätoimittaja Niemeltä jatkossa sopimuksen täsmällistä toteuttamista.

Liite 1

Lähettäjä: Kauko Parkkinen [mailto:kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi]
Lähetetty: 20. toukokuuta 2010 9:57
Vastaanottaja: Pentikäinen Mikael
Aihe: VL: Debatti

Hei!

Sanoit taannoin Ruben Stillerin Pressiklubissa, että Helsingin Sanomat ei ”vainoa toisinajattelijoita” (mikä jo sinänsä on leimaava sana).

Olisi mukava tietää, mistä muusta syystä seuraava kirjoitus on hyllytetty. Olisi tietenkin ollut liikaa edellyttää, että Hesari alentuisi noudattamaan kirjoittajarievun pyyntöä tiedon saamisesta, mikä on Ylimielisyyden historian kirjoittajan Ari Turusen mukaan majesteettisen ylimielisyyden tunnusmerkki, eikä siitä hänen mukaansa seuraa mitään hyvää. Hyllytyksen saattoi vain päätellä palstan edellisestä kirjoituksesta, joka ei olisi enempää aiheen painoarvon kuin kiireellisyydenkään perusteella ohittanut tarjoustani.

Muistaakseni ohjelmajulistukseksi mukaan Hesarin piti olla rohkea ja ennakkoluuloton. Nähtäväksi jää.

Aurinkoista kevättä!

K

Liite 2

Lähettäjä: Kauko Parkkinen <kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi>
Lähetetty: sunnuntai 5. huhtikuuta 2020 12.06
Vastaanottaja: 'hs.mielipide@hs.fi' <hs.mielipide@hs.fi>
> Kopio: 'hs.paakirjoitus@hs.fi' <hs.paakirjoitus@hs.fi>
Aihe: Tarjous mielipidesivulle


HS hyllytti

Lamojen vertailu


Helsingin Sanomat vertailee pääkirjoituksessaan 05.04.2020 nykyistä koronakriisiä 1990-alkuvuosien lamaan ja kysyy, kumpi lama tekee pahempaa jälkeä. Vertailusta puuttuu kuitenkin yksi olennainen ero. Nykyisestä lamasta kerrotaan päivittäin täsmälliset luvut, myös ihmisuhrien määrä. Toisen laman uhreista kerrotaan edelleen vain arvioita, jotka liikkuvat välillä 3 000-15 000. Ne olivat pääosin yrittäjien itsemurhia. Asia ei näytä kiinnostavan tutkijoita enempää kuin mediaakaan.

Kauko Parkkinen
tietokirjailija
Vantaa

Lähettäjä: Kauko Parkkinen <kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi> Lähetetty: tiistai 14. huhtikuuta 2020 11.05 Vastaanottaja: 'anu.kantola@helsinki.fi' <anu.kantola@helsinki.fi> Kopio: 'hs.artikkeli@hs.fi' <hs.artikkeli@hs.fi> Aihe: HS 14.4.20 "Suomella on musta vyö talouskriiseistä" Tosi musta! Ja tutkijoilla ja medialla musta huumori.

Kauko Parkkinen

Liite