default_mobilelogo

Luottamuksesta paikallisen sopimisen perusedellytyksenä puhutaan vuolaasti, mutta yritysten edunvalvontajärjestöjen johtomiesten hillumisesta julkisuudessa voisi päätellä, että pikemminkin olisi kyseessä sotatila tai ainakin siihen valmistautuminen. Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen on käyttänyt tulikivenkatkuisia puheenvuoroja yleissitovuudesta ja EK:n uusi puheenjohtaja, Elisan toimitusjohtaja Veli-Matti Mattila on lukenut madonluvut liian korkeista palkoista, joiden vuoksi tarvitaan lisää kikytystä.

Pentikäisen puheiden taustalla on turhautuminen siitä, että järjestö on omaa osaamattomuuttaan jäänyt rannalle ruikuttamaan kaikissa merkittävissä työmarkkinahankkeissaan, viimeksi paikallisessa sopimisessa (www.kaukoparkkinen.com: Pentikäinen tuhoaa yrittäjärjestön). Tulos on suorastaan traaginen, kun hän sai yrittäjäjärjestössä omaan syliinsä sen surkean lopputuloksen, johon hänen suurin toivein Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittajana Juha Sipilän suulla lanseeraamansa hanke oli päätynyt.

Mattilan puheiden motiivia sen sijaan on vaikea ymmärtää. Uskooko hän tällä tavoin todella edistävänsä johtamansa järjestön jäsenten etua? Kun kerran EK on kieltänyt itseltään työmarkkinasopimisen, niin miksi säheltää sillä sektorilla?

Kummaltakin puuttuu se käytännön kosketus työmarkkinatodellisuuteen, joka antaisi paremman harkintakyvyn. Niinpä he esittävät asiat p…e edellä, mistä Metallityöväen Liitto antoi aikanaan herkästi pakit työnantajien neuvottelijoille, jos nämä siihen sortuivat. Asiaa ei helpota se, että Sipilä on tarjoillut kikytystä samasta asennosta.

Tuolloin lakkoherkkänä aikana opittiin myös, miten varomattomat sanat jossakin yrityksessä saattoivat johtaa lakkoon ainakin kaikissa saman paikkakunnan alan yrityksissä. Saattoi niitä lakkoja tosin syntyä ilman syytäkin, aina eivät mm. Turun telakan lakkolaiset osanneet sanoa kaupungilla tapaamilleen tutuilleen, mikä oli syynä tai oliko sellaista lainkaan.

Kyllä puheista löytyi yllättäviäkin syitä, kuten mm. urakkaa tarjoava työnjohtaja pienessä metalliverstaassa sai kokea. Hän höysti tarjoustaan toteamalla, että ”tässä on tällainen poikasten urakka”. Hyvin pian porukka olikin jo pihalla.

Mattila on ehtinyt lyhyenä puheenjohtajakautenaan hämmästyttää jo pariin kertaan aiemminkin. Maaseudun Tulevaisuudessa 25.01.2017 hän oli sitä mieltä, että työajan kikytys on pakko suorittaa: ”Kaikkien velvollisuus on tehdä se kolme päivää". Torpparien taksvärkki Sipilän hallitukselle ei salli yrityksen oman järjen käyttöä, vaikka monen työpaikan arkikokemus Ilta-Sanomien kuvauksen mukaan onkin, että ”kiky herättää joko ärtymystä, epäluottamusta, epäuskoa, silmien pyörittelyä tai hysteerisiä naurukohtauksia. Monessa paikassa näiden yhdistelmiä." 

Samassa yhteydessä Mattila loihe lausumaan paikallisesta sopimisesta, että ”jos työnantajan tekemät sopimustarjoukset eivät miellytä, työntekijä voi vaihtaa yritystä”.

Tämä on juuri sitä sanelutyyliä, jonka perusteella ay-liike on harannut vastaan paikallista sopimista. Typerämpää puheenvuoroa on vaikea kuvitella. Mattilan puheisiin sisältyy sellainenkin mysteeri, että hänen johtamansa Elisa on keikkunut kärkitiloilla Suomen parhaiden työpaikkojen listoilla. Onko olemassa kaksi eri Mattilaa, vai onko kyseessä jokin omituinen roolipeli? Omituisia ovat hänen puheensa kiky-pakosta senkin vuoksi, että hän EK:n hallituksessa vastusti sopimusta.

Muutos Mattilan edeltäjään EK:n puheenjohtajana, Kone Oy:stä eläkkeelle jääneeseen Matti Alahuhtaan verrattuna on joka tapauksessa radikaali, ei voi puhua samana päivänäkään. Alahuhdan kirja Johtajuus on ehkä paras suomalaisen kirjoittama johtamiskirja. Hän myös toimi samoin kuin opettaa.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, kirjoittaako Mattila kirjan johtamisesta. Pentikäinen on sellaisen jo kirjoittanut, Luottamus-nimisen. Se on aivan eri maailmasta kuin hänen käytännön toimintansa.

EK siirtyi vaihtoehtoisen faktojen alueelle silloin, kun kokoomus miehitti Etelärannan niin kuin venäläiset Krimin. Poliittinen kulttuuri syrjäytti työmarkkinakulttuurin, mitä pohjusti jo työnantaja- ja elinkeinojärjestöjen yhdistyminen. Se teki itsekin oikean johtopäätöksen heittäessään rukkaset naulaan. Puuttuu vain, että antaisi niiden olla siellä.

Molemmat järjestöt ovat myyneet esikoisoikeutensa yritysten ja yrittäjien edustajina poliittisille puolueille. Hintana on otteen menettäminen reaalimaailmasta.