default_mobilelogo



Kun olimme vaimoni kanssa joutuneen taloyhtiömme hallituksen puheenjohtajan taholta täydellisen syrjinnän sekä ihmisvainon kaltaisen simputuksen kohteiksi ja kun käräjäoikeus oli hylännyt yhtiökokouksen mitättömyyskanteen uskomattomin perustein, jaksoin vielä uskoa, että poliisilta voisi saada oikeussuojaa. Siitäkin huolimatta, että tunsin hyvin käräjätuomari Jussi Nilssonin artikkelin Lakimiesliiton Lakimiesuutisissa 2002, missä hän samaisti kansalaisen oikeussuojan vallan väärinkäytöksiä vastaan entisiin Itä-Euroopan sosialistisiin maihin. Sitä ei kommentoitu missään muualla kuin OSuVa -lehdessäni.

Muistin myös Vaasan hovioikeuden presidentin Erkki Rintalan haastattelun Ilkassa parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän eläkkeelle jäädessään sanoi, että Suomi on tukevasti oikeusvaltioiden takarivissä. Ja vaikka olin hoitanut suuren määrän työsuhdeoikeudenkäyntejä ja nähnyt, miten tuomiot voivat olla arvaamattomia, en sittenkään osannut uskoa, että näin voisi olla rikosjutuissa.

Tappotuomio

Herätys todellisuuteen oli kuitenkin karu. En tuolloin vielä tiennyt, että Itä-Uudenmaan poliisi oli antanut ohjeet, että tämänkaltaisia rikosilmoituksia ei saanut tutkia, vaan ne tuli ammattitermein ”tappaa” nopeasti ja kivuttomasti. Komisario Juha Juurisen esitys syyttäjälle, että ilmoitus ei anna aihetta varsinaiseen tutkimiseen, oli sekä tulokseltaan että tekotavaltaan ja perusteluiltaan järkyttävä. Se tukeutui ensisijaisesti tutkintapyynnön kohteen puhelinkeskusteluun ja sähköpostiin, osin suoraan siteerattuihin, joiden sisältöä emme tunne.

Järkytys vain lisääntyi, kun Helsingin Sanomien selvitys 29.12.2018 kertoi, että tämä oli mennyt niiden nuottien mukaan, joita Itä-Uudenmaan poliisi oli antanut rikosilmoitusten ”tappamisesta”. Ensimmäisen kerran tunsin, että poliisivaltio oli ottanut reippaan askelen suoraan kohti kansalaisia. Poliisin hallinnollinen ohje syrjäytti perustuslain. Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen asettui samaan ruotuun. Syyttäjälaitos oli osallistunut ohjeiden valmisteluun, kuten Helsingin poliisipäällikkö Tomi Vuori kertoi HS:n jutussa.

Mutta demokraattisessa oikeusvaltiossa viimeisen puolustuslinjan muodostaa vapaa lehdistö ja sitä kautta saatu julkisuus. Epätoivoa oli mukana jo melkoinen määrä, kun kirjoitin kirjan tapahtumista uskoen, että asia saadaan sitä kautta julkisuuteen. Tosipaikan tullen suomalainen media ei kuitenkaan toimi näin, kuten olin siitäkin saanut jo melkoisesti kokemusta. Se oli vaikenemalla asettunut toistuvasti vallan väärinkäyttäjän puolelle. Silti ällistyttävää oli, että ”ensiyön oikeudella” lämpimäiskappaleen etukäteen saanut Vantaan Sanomat ei vieläkään ole toipunut halvaannuksesta, joka sitä kohtasi. Ei liioin Iltalehti, jonka reipasotteinen toimittaja pani kerta kaikkiaan stopin sähköpostien vastaanottamiselle.

Orbán on oikeassa

Tämä luonnollisesti rohkaisee vallankäyttäjää, minkä myös me saimme kokea. Oikeusvaltiomyytillään rehentelevä Suomi oli täydellisellä välinpitämättömyydellään ajamassa asioita kohti katastrofia, korvaansa lotkauttamatta, noudattaen valtakunnan korkeimmalta taholta saatua esimerkkiä, kun Unkarin pääministeri Viktor Orbán kertoi Suomessa päivittäin tapahtuvan ihmisoikeusrikkomuksia, jotka olisi tutkittava. Siihen on lainsuojattoman helppo yhtyä.

Tämä välinpitämättömyys oli vähällä vaatia ihmisuhrin, miltä seinänaapurimme Pekka pelastui vain onnellisen sattuman kautta. Kun vaimoni tuli 17.10.2019 myöhään illalla kotiin, hän havaitsi auton valoista, että Pekan oven edessä oli jokin mytty. Se oli siihen sammahtanut Pekka, jonka olimme kerran aiemminkin pelastaneet siitä. Niin teimme suurella vaivalla nytkin, minkä jälkeen lähetin sähköpostin puheenjohtaja/isännöitsijälle, jolla on tehtävään liittyvänä yleisavain, sekä häntä uskollisesti avustavalle miehelleen todeten, että vastuu jatkosta oli heillä.

Seuraavana aamuna tarkistimme kuitenkin tilanteen. Pekka ei tullut avaamaan ovikellon soitua, mutta sisällä näkyi liikettä. Tämän tiedon välitimme vielä avaimen haltijoille. Neljän päivän kuluttua kävi kuitenkin ilmi, että he olivat jättäneet Pekan täysin oman onnensa nojaan. Pekan morsian Marja oli käynyt pihassa, mutta ei uskaltanut soittaa hätänumeroon, koska ei tiennyt, onko Pekka kotona, kunnes vaimoni sattuessa olemaan pihassa samaan aikaan hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja kehotti hakemaan yleisavaimen. Sen haltija ei sitä luovuttanut eikä tullut itse avaamaan. Ei myöskään, vaikka vaimoni ja Marja yhdessä menivät sitä vaatimaan. Kun Marja nyt sai tietää, mitä oli tapahtunut, hän myös vaimoni neuvosta soitti hätänumeroon.

Avain löytyi heti poliisin sitä pyytäessä. Pekka oli hyvin ”heikossa hapessa” ja uinui kalman kalpeana, kun ambulanssimiehet nesteytyksen jälkeen kantoivat hänet paareilla ambulanssiin.

Pekka palasi sairaalasta neljän viikon kuluttua ja kertoi saaneensa sairauskohtauksen. Avaimen haltijat eivät olleet tehneet asiassa mitään, heidän puolestaan Pekka olisi saanut kaikessa rauhassa vaipua ikuiseen uneen, mikä ilmeisesti olikin hyvin lähellä.

Kun kaksi poliisia odottelivat pihassa ambulanssimiehiä sisältä, menin pihaan kertomaan poliisille, miten tähän oli päädytty. Nuori poliisimies sanoi kuitenkin, että ei sitä nyt selvitetä ja ohjasi minut olkavarresta sisälle ilmoittamatta nimeään. Hän vain viittasi auton rekisterinumeroon ja auton kyljessä olevaan tunnusnumeroon.

Poliisin ja käräjäoikeuden luottonainen

Kun koiraa ulkoiluttamaan lähtenyt ”talon rouva” kiinnostui asiasta niin paljon, että tuli paikalle Pekan jo ollessa ambulanssissa, menin poliisin vastahangasta huolimatta pihalle ja sanoin osoittaen poliisin edessä seisovaa naista, että ”tuo rouva jätti Pekan heitteille”, tämä heitti takaisin, että ”tuo herra jätti Pekan heitteille”, poliisin edessä, kirkkain silmin. Näin tämä nainen antoi selkeän näytön siitä, miten kätevästi hänen laillaan käyttäytyvät ihmiset kääntävät asiat päälaelleen. ”Totuus ei ole heille arvo”, sanoo vankilasairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma.

Melkoinen ironiansa on siinä, että tämä on sama nainen, jonka Vantaan käräjäoikeuden puheenjohtaja ja komisario Juha Juurinen olivat ottaneet luottonaisekseen ja kääntäneet näin koko asian päälaelleen saaden meistä häiriköitä. Kuitenkin me olimme ainoat, jotka olivat auttaneet Pekkaa tehden kaiken sen, minkä ilman avaimia saatoimme tehdä. Poliisi suhtautui asiaan täydellisen välinpitämättömästi, ei ottanut tapahtumatietoja ylös, ei edes henkilönimiä. Hän noudatti kirjassani todettua Itä-Uudenmaan poliisin toimintaperiaatetta: Ei ruumiita, ei rikosta. Läheltä piti tilanne ei sille riitä, vaikka Suomessa ei periaatteessa olekaan voimassa ns. seu- rausvastuuperiaate. Tekoa on arvioitava sen mukaan, millaista rikollista tahtoa se osoittaa eikä sen mukaan, tuleeko siitä suurempaa vai pienempää seuraamusta. Tämä osoittaa täsmälleen sitä samaa röyhkeyttä ihmisiä kohtaan, jolla talon hallintoa on hoidettu nykyisen hallituksen aikana. Jos ei oikeussuojaa olekaan tarjolla, on oikeusvaltiolla hurskastelijoita ”liikenteessä” sitäkin enemmän. Tuomariliiton puheenjohtaja Antti Tapanila kehotti Hesarissa kansalaisia valvomaan valppaasti oikeusvaltiota uhkaavaa kehitystä ja käyttämään puheenvuoroja. Oikeusvaltiossa pelkkiä tosiasioita sisältävä kirja olisi aika vahva puheenvuoro, mutta meillä se jää suutariksi, koska media torppaa sen Hesarin johdolla. Tästä on lukuisia esimerkkejä. Kirjailija Jorma Ojaharju sanoi, että ”kirja, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole olemassa”. Tapansa mukaan se asettui nytkin tiukasti suojelemaan vaikenemisellaan.

Kun poliisi taluttaa käsipuolesta kansalaista, jonka naamasta se ei pidä, ja ohjaa hänet sisään, ollaan jo melko pitkällä. Kun valtakunnansyyttäjä ja eduskunnan apulaisoikeusasiamies ovat alkaneet ylimpinä auktoriteetteina antaa ohjeita kansalaisten uskonasioissa ja joulujuhlien järjestelyistä, lähestytään hyvää vauhtia sosialistisia valtioita.

Todellisessa oikeusvaltiossa Pekka ei olisi joutunut hengenvaaraan

Jos media ja poliisi olivat hoitaneet asianmukaisesti sen tehtävän, joka niille demokraattisessa oikeusvaltiossa kuuluu, voidaan pitää selvänä, että siitä olisi seurannut muutoksia, joiden ansiosta Pekka olisi välttynyt hengenvaaralta. Taloyhtiön hallinto olisi saatu toimimaan asianmukaisesti.

Olin tuntenut olkavarressani poliisivaltion ensikosketuksen. Onneksi se ei ollut lähilamautin eli pamppu, mutta sekin päivä voi olla edessä, ellei olla hereillä. Silloin ei liikuta ulkona vapaasti, kadulta tai jopa omalta pihalta voidaan kansalainen saattaa kotiovesta sisään tai ikävämpään paikkaan, jos naama ei satu miellyttämään. Ulkonaliikkumiskieltoja voidaan jaella eri syistä.

Oma ironiansa on siinäkin, että Tuomariliiton edellinen puheenjohtaja loi Vantaan käräjäoikeudessa pohjan koko murhenäytelmälle perustamalla ratkaisun tämän henkilön hupsutteleviin tarinoihin. Ja hupsuttelemalla itsekin tuomiota kirjoittaessaan.

Digitekniikka tarjoaa lukemattomia tilaisuuksia poliisivaltion etenemiselle, samalla kun avoimuus vähenee, kuten verotietojen tuore rajoitus kertoo. Vakuutuskuoret palvelevat samaa tarkoitusperää. Hyvin tuore ja reipas askel samalla tiellä on tulorekisteri. joka tekee vastuuvirkamiehen suorastaan runollisesti: ”Tulorekisterin tahdissa tulevaisuuteen”, kuten hän erään juttunsa otsikoi.

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio puolestaan sanoi Ylen haastattelussa 15.10.2018, mistä on kysymys: ”Näyttää siltä, että luotonantajat eivät ole itse noudattaneet sitä lainsäädäntöä, joka niille kuuluu, niin se korjauskeino on, että pannaan koko rekisteriin”.

Suhtautuminen kansalaiseen on peräisin 1600-luvulta, sanoo Kirsti Grönforss väitöskirjassaan.

On kerrottu, että uusi hallitus jatkaa entisillä nuoteilla, joten ilmeisesti mikään ei muutu ainakaan ennen seuraavia vaaleja.

Lisää aiheesta:

www.kaukoparkkinen.com
www.kauko-kustannus.fi