default_mobilelogo

Itsenäisyytemme satavuotisjuhla on nostanut pintaan suomalaisen johtamistavan merkityksen, ja itsenäisyyspäiväperinteeseemme kuuluva Tuntematon sotilas toi jälleen Vilho Koskelan esille suomalaisen johtamisen ihanteena. Nyt sitä on hehkuttanut erityisesti Filosofian Akatemian tutkija Reima Launonen, joka ei hyväksy näkemystä, että Koskelan aika olisi mennyttä vaan sanoo, että se on vasta tulossa.

Hänen analyysissaan on monta huomiota, joista voi olla samaa mieltä. Koskelassa on valmentavan johtajan piirteitä, hänellä on ymmärrystä, että kontrolli ja valvonta heikentävät motivaatiota. Koskela asettuu miestensä tasolle, ja pohjan johtamiselle luo hänen ja joukkueen välinen luottamus.

Kaikki nämä ovat arvokkaita asioita, vaikka voikin kysyä, osoittaako suurta kykyä asettua toisen asemaan Koskelan kevyen tuntuinen heitto silmänsä menettäneelle Hietaselle: ”Ota löysin rantein, ei se elämä yksin silmien varassa ole"

Nämä taidot ovat vahvimmillaan erityisesti työnjohtotason tehtävässä, mutta ylemmän organisaatiotason taidoista ei ole mitään merkkejä. Kuitenkin Launonen uskoo, että Koskela siitäkin selviäisi, vaikka ei olekaan visionääri. Silmiin pistävin piirre onkin, että hänellä ei näytä olevan minkäänlaista kokonaiskuvaa tai -näkemystä tavoitteista, joten hän ei voi jakaa niitä myöskään alaistensa kanssa, vaan ne ovat muita kuin ”asiallisia hommia”, joiden suteen ollaan kuin Ellun kanat.

Sodassa tämä onkin ehkä ymmärrettävää, mutta näyttää siirtyneen varsin vahvasti myös siviiliin nykyistä pääministeriä myöten. Näyttää myös siltä, että Koskelaa eivät kiinnosta edes komppanian tason tavoitteet. Kunhan mukana mennään.

Hyvin merkittävän asian Launonen kuitenkin sivuuttaa. Koskela on torpparin poika, ja kantaa sisällään torpparin geeniperintöä ja komplekseja sekä kaunoja, kuten herravihaa, jotka usein purkautuvat tavalla tai toisella, usein alkoholin voimalla. Koskelan ne panevat lähtemään miestensä joukossa ja tekemään invaasion upseerikollegojensa telttaan ja riehumaan siellä, mutta toisaalta ne voivat panna myös osoittamaan, että ollaan kovin yhtä poikaa tavallisen rahvaan kanssa.

Toisessa ääripäässä on voi olla halu osoittaa valtaansa kukkoilemalla ja näin näyttää, että on päässyt nousemaan alistelusta asemastaan. Hyvän johtamisen peruselementti sen sijaan on terve itsekunnioitus.

Suomalaisessa johtajuustutkimuksessa torppariperinteen osuus ainakin omien havaintojeni mukaan on ohitettu kokonaan. Olisi varmaan ainakin väitöskirjan aihe. Alateemana olisi varmaan, kuinka monen sukupolven läpi se vaikuttaa.

Mielestäni tämä on myös suomalaisen EU-nöyristelyn pohjalla (KP: Renkipoikien Eurooppa/Ilkka 10.03.2012 ja OSuVa Tuhopolitiikan 30 v-juhlanumero, s. 5). Paavo Lipponen sanoi eduskunnan hyväksyttyä EU:n jäsenyyden, että ”nyt loppui isäntien uho”.

Itsenäisyyspäivänä asia putkahti pintaan toistakin kautta, kun Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi kertoi kolumnissaan löytäneensä mökiltään isoisänsä isoisän kovin vaatimattoman perukirjan. Tämä oli torppari.

Olin moneen kertaan ihmetellyt, mikä panee valtakunnan ”päälehden” päätoimittajan käyttäytymään siten, että hän ei välitä edeltäjänsä tekemän ja itseään sitovan sopimuksen noudattamisesta rahtusen vertaa (www.kaukoparkkinen.com 09.03.2017: Helsingin Sanomat – valtio valtiossa: oma laki ja oikeus). Nyt arvoitus alkoi aueta. Aloin miettiä, voisiko tällaisen seikan tarkkaan katsomalla havaita jopa ulkonäöstä.