default_mobilelogo

Tapani Kahrin mukana menivät mailleen tupoteatterin loiston päivät Koronakriisin taakse ja varjoon vaille asianmukaista tilintekoa jäi mm. vanhanmallisen työnantajakeskusjärjestön viimeisen toimitusjohtajan Tapani Kahrin poismeno. Samalla meni mailleen työnantajalinnakkeen mahtiasema. Siitä kertoivat vain SAK:n entisen puheenjohtajan Lauri Ihalaisen ja työnantajien entisen työmarkkinajohtajan Lasse Laatusen muistosanat Helsingin Sanomissa 15.12.2020.

Kun he kirjoittivat ”työmarkkinalegendasta”, niin he samalla kiillottivat omaa legendaansa ja uraansa, joten kuva jäi joltisenkin yksipuoliseksi. Se, että kolmantena allekirjoittajana oli Helsingin Sanomien entinen työmarkkinatoimittaja Jarmo Aaltonen, jatkaa sitä vuosikymmenien perinnettä, kun Hesari oli uskollisesti antamassa tuposopimuksille sinetin, mikä merkittävästi tuki ikäkulun järjestelmän elämää pitkästi yli parasta ennen -päiväyksen.

Kirjoituksesta on myös suora kytky koronakriisiin, sillä suuri syy siihen, miksi kriisi iski niin pahasti Suomen yrityksiin ja talouteen löytyy, kun lukee kirjoituksen hidastettuna.

Kautta vuosikymmenien ovat työnantajajärjestöjen jäsenet hallitusten jäseniä myöten ihmetelleet, miksi työnantajat käyvät vain puolustustaistelua. Siihen yrittäjäksi eläkepäivillään ryhtynyt everstiluutnantti Antti Järvilehto sanoi kerran metallityönantajien liiton hallituksessa: ”Hyvät herrat, pyydän huomauttaa, että tämä ei ole puolustustaistelua, tämä on viivytyttaistelua".

Työnantajat uhrattiin ”kokonaisuuden edulle

Kirjoittajat sanovat, että Kahrin komean uran mahdollisti hyvän neuvottelutaidon lisäksi se, että hän otti huomioon yhteiskunnan kokonaisedun. Mutta yritysten ja yrittäjien etu jäi tuossa kokonaiskuvassa varsin pahasti varjoon, erityisesti kun neuvottelujen ”alkupiruetit oli pyöritetty ja todellinen rutistus alkoi”. Silloin Kahri oli kirjoittajien mukaan omimmillaan, ja silloin pikkuasiat tippuivat pöydältä. Siinä menivät yleensä työnantajien varsin vaatimattomat tavoitteet.

Tämän tiesivät myös jäsenet, minkä vuoksi kaikki eivät luottaneet Kahriin. Siitä tuli hyvä näyttö hänen ollessa Työnantajien yleisen ryhmän toimitusjohtajana kevään 1981 neuvottelujen aikaan.

Ryhmään kuuluivat metallista etupäässä valtion yritykset, kuten kaivosyhtiöt Rautaruukki ja Outokumpu. Nämä muodostivat yhdessä Metallityönantajiin kuuluvan Ovakon kanssa oman ”kaivosryhmänsä”. He asettivat omat selkeät tavoitteensa neuvotteluihin, mutta he eivät uskoneet niitä Kahrille vaan minulle.

Kun oltiin ”loppurutistusvaiheessa” sisäisessä palavarissa ja otin ne esille, Kahri ihmetteli puolipilkallinen virne naamallaan, että jaksoin vielä pitää esillä yritysten toivomuksia.

Nousin ja läksin huoneesta kertoen, että poistun systeemistä. Siihen meni kuitenkin vielä vajaa vuosi, jolloin ilmestyi kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa. Näin lähes valmis kirja sai vielä lisäluvun Päiväkirjamerkintöjä kevään kähinästä.

Joku saattaisi ihmetellä, miksi SAK:n ja työnantajien pomomiesten käsitykset käyvät niin tarkoin yksiin. Ei siinä ole ihmettelemistä, sitä kutsutaan konsensukseksi, johon kuuluu nimenomaan se, että työnantajien asiat väistyvät. Siitä sai Juha Sipilä kantapään kautta pikakoulutusta, joka tuli paljon kalliimmaksi kuin hänen seuraajansa Katri Kulmunin esiintymiskoulutus.

Tämän vahvistavat Lasse Laatusen muistelmat, joista ei hakemallakaan löydä mitään työnantajien tavoitteista. Suurin ylvästelyn aihe on, että yhtään sopimusta ei jäänyt solmimatta. Lauri Ihalainen täytyi pitää tyytyväisenä (Viimeinen mafiapomo: Lasse Laatunen paljastaa EK:n tuhon syyt/www.kaukoparkkinen.com).

Ehkä joku vielä joskus ainakin yrittää laskea tämän menon hintaa. Sen vaikutus on kahtalainen: Tupojen kylkiäisinä jaettiin aina runsaskätisesti yritysten ja muiden veronmaksajien kustantamia etuja, Raimo Sailas istui neuvottelujen takapiruna määrittelemässä valtion ”vastaantulon” hintaa. Toisaalta työllistämistä rasitettiin koko ajan lisäsäätelyllä ja kustannuksilla.

Kysyin Iiro Viinaselta hänen muistelmiensa julkistamistilaisuudessa hänen käsitystään tulopolitiikan vaikutuksesta 1990-luvun lamaan. Hän vastasi yhdellä sanalla: ”Ratkaiseva”.

Oli muutakin valvottavaa kuin kokonaisuuden etu

Kun muisteluksi meni, todettakoon vielä, että ei Tapani Kahrilta omakaan etu ehkä ihan kokonaan kokonaisuuden edun varjoon jäänyt. Hän valvoi tarkasti, ettei jäänyt ohituskaistaa, jolla joku olisi saattanut ajaa kohti silloisen STK:n huippua. Esteet piti raivata pois. Hänen ajatuksensa oli, että siirtyisin valtakunnansovittelijaksi, mihin ei siitä talosta lähdetty kuin kahdesta syystä: asianomainen oli itse kyllästynyt hommiinsa, kuten Matti Pekkanen tai työ hävisi alta, kuten Juhani Saloniukselta.

Homma ei minua houkutellut, mutta ei ollut kanttia kieltäytyä. Onneksi toinen vakanssi, joka oli varattu työnantajapuolelle, lakkautettiin. Myös tehtävään innokkaasti pyrkiviäkin ilmaantui baanalle.

Kahrin muistelmista kävi ilmi, että hän järjesti keskusliiton työmarkkinajohtajaksi vanhan riitakumppaninsa Mauri Morenin, jonka hän tiesi pystyvänsä pitämään aisoissa.

Kiitin Kahria siitä, että hän pelasti minut tuolta tehtävältä, johon olisin halunnut mutta jossa olisin joutunut vaikeuksiin, koska ambitiotasoni olisi ollut avain toinen. Siinä olisi voinut käydä huonosti.

Muistelmiensa ilmestyessä Kahrikin oli sitä mieltä, että keskitetyn tulopolitiikan aika oli ohi. Sitä jatkettiin kuitenkin aina katkeraan kikyyn saakka, jota myös Ihalainen ja Laatunen olivat suhmuroimissa. Ei auttanut, vaikka EK sitoi Odysseuksen tavoin kätensä sääntökirjaan sopimiskiellolla, jotta ei olisi huumaantunut ay-liikkeen seireeninlauluista.

Onkohan yhtä optimistinen hänen testamentikseen sanottu ennuste: ”Olemme järjellisen periodin alussa, kunhan työnantajat pysyvät nahoissaan ja ay-liike maltillisena”. Nyt järjellisyydellä olisi tarvetta, jopa oma saumansa. Mutta työnantajat eivät pysyneet kikyssä nahoissaan. Eikä ay-liikkeen maltillisuudestakaan ole takeita. Kikyn jäljiltä muhii vielä useita maamiinoja.

Kauko Parkkinen