default_mobilelogo

Hesarivetoisessa talouden puolustuskurssikeskustelussa 13.09.2017 ekonomistit ja poliitikot haikailivat vastausta kysymykseen, onko Suomella uskallusta uudistua. Vastaus oli selvä: ei ole. Niin myös syy: Ei ole näkemystä, mitä pitäisi tehdä. Kuultiin moneen kertaan jauhettua sekulia sirpaletietoa.

Selvin esimerkki tästä oli tilaisuuden avauspuheenvuoron käyttänyt vasemmistolainen professori Matti Pohjola, joka antoi kevyesti vastuuvapauden vasemmistohegemonian vahvimmalle linnakkeelle keskitetylle työmarkkinapolitiikalle toteamalla, että ”työmarkkinoiden rakenteella ei ole tekemistä talouden kasvun kanssa”, koska ideat ratkaisevat kasvun, eivätkä järjestelmät synnytä ideoita.

Lähtökohta on oikea, mutta arkitodellisuutta tuntematon puhuja ei tunne sitä, miten tämä järjestelmä tuhoaa ja ehkäisee ideoita, kun on totuttu ajatteluun, että viisaus tulee jostakin kaukaa ja korkealta. Kuvaava oli Timo Soinin väläys vaalikeskustelussa hänen puolustaessaan yleissitovuutta. Hänen mukaansa yrittäjä voi keskittyä ”varsinaiseen yrittämiseen”, kun ei tarvitse palkkoja miettiä, vaan saa ne suoraan taulukosta.

Työntekijöiden asiat eivät siis kuulu varsinaiseen yrittämiseen. Poliitikkopaneelissa ollut Juhana Vartiainen ei kommentoinut tätä Pohjolan näkemystä, vaikka oli kevättalvella Suomen Pankin paneelissa kertonut omia kokemuksiaan Ruotsista esimiehenä, jolla on käytettävissään tietty rahamäärä, joka jaetaan siten, että jokaisen työntekijän kanssa käydään läpi, missä määrin hänellä on sellaisia taitoja, jotka ovat yritykselle tärkeitä ja joista kannattaa maksaa.

Samalla voi syntyä sekä yrityksen että työntekijän kannalta merkityksellisiä ideoitakin. Tämä oli perusajatus myös metalliteollisuuden työnantajaliiton Henkilöstökonsultointi-ohjelmassa 1973. Sen mukaan työntekijöiden asiantuntemus oli käytettävä hyväksi maksimaalisesti kuulemalla heitä erityisesti muutostilanteissa.

Tämä jäi kuitenkin keskitetyn sopimuspolitiikan lehtolapsena syntyneen yhteistoimintalain jalkoihin, mikä monessa yrityksessä on merkinnyt lähinnä lisäbyrokratiaa ja halvaannuttanut yrityksiä, kuten Metalliliiton valtuuston puheenjohtaja Pentti Mäkinen sanoi Keskisuomalaisessa 08.08.2011 (www.kauko-kustannus.fi: OSuva-Extra Jytkyn jälkeen/pdf). Jos tuolle tielle olisi silloin lähdetty, Suomi ei räpiköisi Ruotsin ja Saksan perässä yrittäen kuroa kiinni näiden etumatkaa vaan olisi edelläkävijä.

Eräissä puheenvuoroissa ihmeteltiinkin, miksi Suomi on alisuorittaja, vaikka se monissa kansainvälisissä vertailuissa sijoittuu kärkipäähän. Edellä kerrottu on keskeinen syy. Kuten sekin, että meillä talouskeskustelun ovat monopolisoineet makroekonomistit, kuten Jukka Pekkarinen sanoi Suomen Pankin paneelissa. Näille teoriaherroille on täysin tuntematon se reaalitaso, jolla talous luodaan. Tämä tosin vastaa Schumacherin sääntöä: Puhujan arvovalta on suoraan verrannollinen välimatkaan, joka hänellä on tuotantoon.

Tätä ”Suomen paradoksia” pohtinut Sixten Korkman ei maininnut selittävänä tekijänä. Ehkä hän jääväsi itsensä asianosaisena, sillä kirjoituksellaan Aamulehdessä 13.08.2011 hän aukaisi tulpan, joka johti ”raamisopimuksen” turmiolan tielle ja muutamiin potkuihin EK:n huipulla (www.kauko-kustannus.fi: OSuVa Tuhopolitiikan juhlanumero/pdf).

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen nimesi ministeriksi nousseen SAK:n entisen puheenjohtajan Lauri Ihalaisen raamisopimuksen kätilöksi ja itsensä sekä pääministeri Jyrki Kataisen sen kummeiksi.

Helsingin Sanomat pyysi 16.07.2012 kouluarvosanaa hallituksen tavasta hoitaa kriisiä 23 ekonomistilta. Pohjola ja Nordean Aki Kangasharju antoivat yhdeksikön, kun keskiarvo oli 6,7 (www.kauko-kustannus.fi: OSuVa.euroextra/pdf).

Puolustetaanko taloutta vai ihmistä?

Korkman haikaili, että olisi luotava ”paketti”, jolla hälvennettäisiin työntekijöiden epäluottamus, että työnantajat käyttäisivät väärin paikallista sopimista. Epäluottamusta ei poisteta paketeilla, vaan alkaen työpaikkatasolta käytännön toimin. Tämän kepun ja kokoomuksen politrukit torppasivat aikoinaan yrittäjäjärjestössä.

Tässäkin suhteessa keskitetty sopimusjärjestelmä on toiminut täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Kimmo Kevätsalo puhuu epäluottamuksen uusintamisesta. Alisuorittamisen syitä kysyvä saa vastauksen jo hänen väitöskirjansa nimestä: Jäykät joustot ja tuhlatut resurssit.

Muutama yrityspuheenvuoro jäi melko vaatimattomaksi. Ei tarjottu selkeää vaihtoehtoa. Kirkkain poikkeus yleisestä harmaudesta oli Aalto-yliopiston professorin Kristiina Mäkelän puheenvuoro, joka ainoana tarkasteli asiaa ihmisen näkökulmasta. Se oli hyvin saman tapainen puheenvuoro, jonka emeritus-professori Marja-Liisa Manka käytti vuosi sitten Ylen Mikä maksaa -ohjelmassa.

Ehkä sitten seurauksetkin ovat samat. Kun totesin sähköpostipalautteessani, että se oli ”täyttä asiaa alusta loppuun”, Manka kertoi, että ”sain haastattelusta ekonomistit niskaani. Henkistä hyvinvointia on niin vaikea arvioida ja siitä lukuja vääntää. Mutta onhan se niinkin, että elämme edelleen laskemisen maailmassa, jossa vain eurot merkitsevät, ei tulevaisuuden kilpailutekijä: inhimillinen pääoma." 

Niinhän se on, numeronikkarit machoekonomistit istuvat lujasti asemissaan, koska ”se antaa taloustieteelle niin houkuttelevan eksaktisuuden hohteen”, kuten Saksan sodanjälkeisen talousihmeen keskeinen taustavoima Wilhelm Röpke sanoo kirjassaan Ihmisten valtio. Mutta ”se on vallantahtoinen ajattelutapa, joka jättää varjoonsa talouden todelliset kaikkea muuta kuin yksinkertaiset syysuhteet”.

Tämänkaltaisilla kursseillakaan ei näytä olevan uskallusta uudistua. Suomen Pankin entisen tutkimuspäällikön Heikki Koskenkylän sanoin ekonomistien Idols-kisa jatkuu, as usual. Talouden puolustuskursseja on järjestetty jo useita, ihmisen puolustuskursseja ei yhtään. Terttu Grönforsin väitöskirjan mukaan suomalaisen johtamisen ihmiskäsitys juontaa 1600-luvulta.

J.K.

Poliitikkopaneelissa kepun Tuomo Puumala sanoi, että eri puolueet ovat yhdenmukaisesti asettaneet yliopistoille liian tiukkoja ohjaksia siinä suhteessa, että niiden tulisi tuottaa yrityksiä palvelevia innovaatioita. Puumalla ei tiedä tai muista, että demari Ulf Sundqvist pani 1970-luvulla opetusministerinä elinkeinoelämän ja yliopistojen suhteet totaalisesti poikki, mitä on pidetty eräänä merkittävänä laman syynä.