default_mobilelogo

Juha Sipilä on todella surullisen hahmon ritari. Kaikki mihin hän työelämäasioissa koskee, jämähtää oitis takalukkoon. Se ei ole hänen ”mukavuusaluettaan”, vaan hän mellastaa siellä tavalla, johon verrattuna norsu posliinikaupassa on kevyt varvasastuja. Tai ehkä se onkin hänestä mukavaa. Sipilä onnistui tekemään paikallisesta sopimisestakin valtakysymyksen.

Asian kohtalo ratkesi jo sillä, että hallitus nimitti selvitysmieheksi yhteistoiminta-asiamies Harri Hietalan, jonka ansiot työmarkkina-asioissa rajoittuvat pääasiassa siihen, että hän rustasi liukuhihnalta kirjoja, joissa järjestöjen väsäämiä vaikeaselkoisia lakeja selitettiin yhtä vaikeaselkoisesti. Kiireessä niihin oli pujahdellut myös sammakoita, joista eräs oli aiheuttaa Espoon käräjäoikeudessa täysin oikein toimineelle yrittäjälle suuret korvaukset koeaikapurusta. Sen torjuminen vaati muutaman ay-juristinkin kirjoitusten esiin kaivamista.

Hänen vahva pyrkynsä Etelärannan vahvaksi mieheksi ei edistynyt, vaan hän oli jämähtänyt Palvelualojen työnantajaliiton PALTA:n työmarkkinajohtajaksi. Hän totesi kuningashetkensä koittaneen heti sen jälkeen, kun Sixten Korkman oli 13.08.2011 Aamulehdessä vetänyt maton alta liittokohtaisiin sopimuksiin pyrkineiltä työnantajilta raottamalla porttia keskusliittosopimukselle. Tälle Hietala antoi vahvan tukensa kaksi päivää myöhemmin Iltalehdessä (www.openfinland.net: Työnantajaleirin sooloilijat voivat tulla kalliiksi). Tästä käynnistyi onneton raamisopimusseikkailu.

Tämä tiesi Hietalalle lähtöä Etelärannasta ja myöhemmin suojatyöpaikkaa yhteistoiminta-asiamiehenä, kun ei EK hyväksynyt häntä valtakunnansovittelijaksi.

”Selvitys” on sitä luokkaa, että työoikeuden emeritusprofessori Kari-Pekka Tiitinen ei ole ainoa, joka järkyttyi siitä saamatta asiasta mitään selvää (Iltalehti 16.10.2015). Sen ensisijainen tavoite ei olekaan saada paikallinen yhteistyö ja sopiminen toimimaan hyvin, vaan saada auki se umpisolmu, johon työmarkkinoilla on tässäkin asiassa ajauduttu.

Siihen taas tarvitaan ay-liikkeelle täkyjä, niitä paljon puhuttuja aasien herkkuja porkkanoita. Sille valta on aina ykkösasia, joten Hietala kaiveli historian roskatynnyrejä ja löysi kirpputoritavaraa, joka hänelle sopi hänen tarkoituksiinsa.

Hallintoedustus heitettiin roskakoriin jo 1960-70 –lukujen vaihteessa, kun professorikomitea tarjosi sitä osaksi ”yritysdemokratialakia”. Itsenäisen kanneoikeuden taas kokoomuksen Sari Sarkomaa, Jan Vapaavuori ja Jyri Häkämies saivat torpatuksi Jyrki Kataisen johtamissa hallitusneuvotteluissa. Nyt nämä molemmat tarjoaisivat ammattiliitoille tukevan otteen erityisesti pienten yritysten niskasta.

Miten olisi tervehtimislaki?

Helsingin Sanomat on pannut ison vaihteen päälle lähtiessään nyt Sipilän tukena jyräämään työnantajia hallintoedustuksen suuntaan. Siinä ei ole mitään yllättävää, Hesari on aina uskollinen tukija tällaisille utopiatason valtakuvioille. Sehän oli jo Mikael Pentikäisen lyhyen päätoimittajakauden aikana antamassa vauhtia silloisen pääministerin Mari Kiviniemen ”yhteiskuntasopimukselle”, jonka piti silloisten puheiden mukaan tuottaa 200 000 työpaikkaa.

Nyt Hesari siteeraa ”pätkäpääkirjoituksessaan” Sipilän lausahdusta pääministerin haastattelutunnilla Ylessä: ”Eihän paikallista sopimista voida tehdä mitenkään muuten, kuin että siellä on paikallisesti henkilöstön edustus, jonka kanssa voidaan sopia” (HS 20.10.2015).

Pääministeri on pahasti hakoteillä. Tuntuu kuin hän ei olisi työpaikalla koskaan käynytkään, vaikka on johtanut useampiakin yrityksiä. Silloin hänen olisi ollut syytä ottaa selvää, mitä paikallinen sopiminen käytännössä on. Nyt hänen puheensa kuvaa suomalaisen työsuhdejohtamisen tasoa yleensäkin.

Solitran pääluottaluottamusmies kertoikin, että ei toimitusjohtaja Sipilää juuri tehtaan lattialla näkynyt. Siellä kuitenkin tapahtuu se todellinen sopiminen ja työntekijöiden kuuleminen, joka on asian ydin. Tämän sanoi selvästi SAK:n varapuheenjohtaja Matti Huutola taannoin tv:ssä Kauppalehden toimittajalle, joka sanoi sopimisen työllistävän kovasti luottamusmiestä. Hän sanoi rakennusalalla sovittavan asioista ihan normaalina työrutiinina ilman, että siihen luottamusmiehiä tarvitaan. Sipilän johtamisnäkemys on vähintään 40 vuotta ajastaan jäljessä.

Juuri lattiatason suuntaan asioita olisi vietävä, uudenlaisen johtamistavan ”jalkauttamiseen” jokapäiväiseen toimintaan. Painopisteen siirtäminen johonkin korkealle hallinto- ja johtoportaaseen merkitsee niiden jumittumista. Se voi suorastaan halvaannuttaa yrityksen toimintaa, kuten Metallityöväen liiton liittovaltuuston puheenjohtaja Pentti Mäkinen sanoi Keskisuomalaisessa 08.08.2011. Asioista ei enää haluta hoitaa lattiatasolla.

Hesarin mukaan Sipilä aikoo nyt ”tosissaan patistella” EK:ta hievahtamaan hänen haluamaansa suuntaan. Tämä näyttää olevan Sipilän johtamistyyli, jonka Esa Saarinen Kauppalehdessä 19.10.2015 nosti erääksi esikuvakseen. Hesari vetoaa myös Saksan ja Ruotsin esimerkkeihin. Lehden norsunluutornissa ei näköjään lueta edes sen omilla sivuilla julkaistuja opettavaisia kirjoituksia. Tommi Uschanovin koko aukeaman essee 13.09.2015 kertoi erittäin selkeästi, miten molemmissa maissa on aivan erilainen kulttuuri ja suhtautuminen työntekijöihin kuin meillä aina puhuttelua myöten.

Uschanovkaan ei kuitenkaan kertonut sitä, miksi Saksassa 1950-luvun alussa säädettiin laki työntekijöiden hallintoedustuksesta. Liittoutuneet vaativat sitä, kun työntekijät haluttiin hallinnon sisälle valvomaan, että Saksa ei ryhdy harjoittamaan varusteluteollisuutta ja aloita uutta sotaa. Siksi edustus metalliteollisuudessa oli muuta teollisuutta vahvempi. Tämän tehtävän se näyttää täyttäneen, mutta muu merkitys on vähintäänkin kyseenlainen.

On vaikea edes kuvitella järjettömämpää ajatusta kuin se, että paikallista sopimista ja työntekijöiden vaikutusmahdollisuutta lähdettäisiin ajamaan pakkolailla, mutta vailla johtamisnäkemystä touhuavalta Sipilältä sellaistakin voitaneen odottaa. Selvää on, että nyt jo alkaneen uuden mekkalan aikana suma seisoo, ja asiassa otetaan vain takapakkia.

Saksassa on vanha perinne, että esimiehet kättelevät henkilöstöä aamulla töihin tullessaan ja illalla töistä lähtiessään. Ehkä Sipilän kannattaisi tehdä pakkolaki kättelypakosta. Siitä olisi varmasti enemmän hyötyä kuin hallintoedustuspakosta.

Tässä kokoomusvetoiset työnantaja- ja yrittäjäjärjestöt niittävät, mitä ovat kylväneet. Ne olisivat molemmat voineet tehdä asiassa paljon enemmän, ja ennen muuta yrittäjäjärjestöllä oli aikoinaan erinomainen sauma lähteä tiennäyttäjäksi asiassa, mutta nykyisten päähallituspuolueiden politrukit torppasivat sen, ja järjestö jämähti pelkäksi vinkujaksi, kuten SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly kesällä aamu-tv:ssä sanoi.