default_mobilelogo

SAK:n entisen puheenjohtajan Lauri Ihalaisen ja EK:n entisen työmarkkinajohtajan Lasse Laatusen vieraskynäkirjoitus Helsingin Sanomissa (HS 10.03.2018) on niin merkillinen pläjäys menneiden aikojan haikailua, omakehua ja jälkiviisastelua, että paikoin joutuu kysymään, ovatko kirjoittajat tosissaan vai huumoriako heittelevät.

Toimituksen ingressissä todetaan tiivistäen, että ”kolmikannassa syntyi tuloksia, kun osapuolet luottivat toisiinsa ja halusivat neuvotella”. Neuvotteluhaluista ja luottamuksesta ei todellakaan ole epäilystä, kuten ei tuloksistakaan, mutta niiden laatu on kokonaan toinen juttu.

Tuloksista merkittävin on pahimmillaan yli puolen miljoonan noussut työttömyys, mitä kirjoittajat eivät kuitenkaan omaan ansioluetteloonsa kirjaa. Ja Laatusen muistelukset osoittavat, että luottamus oli todella vahva, mutta ennen kaikkea keskusliitot ja erityisesti kirjoittajat luottivat toisiinsa rikkumattomasti, mutta ihmisiin työpaikoilla he eivät luottaneet eikä ainakaan työnantajapuolella keskusliiton jäsenliittojakaan juuri noteerattu (www.kaukoparkkinen.com 01.12.2017: Viimeinen mafiapomo: Lasse Laatusen kirja paljastaa Etelärannan sortumisen syyn).

Yli kolme vuosikymmentä paikallaan pyörineitä järjestöjä johtaneet kirjoittajat ovatkin nyt havainneet, että ”myös työmarkkinajärjestöjen on pystyttävä vastamaan muutostarpeisiin”. He ovat havainneet, että ”avainasemassa ovat alakohtaiset liitot ja niiden työ- ja virkaehtosopimukset”, kun nämä on vuosikymmenet totutettu siihen, että odotetaan vain, mitä keskusliitoilta tulee ja sitten rustataan ne jonkinlaisen sopimuksen muotoon melkoisin lisukkein, ns. kukkasten kera. Eikä se edes turvannut niin kaunista työrauhaa kuin kirjoittajat nyt muistelevat.

Jopa paikallisen sopimisen kirjoittajat katsovat edenneen hienosti, kun keskusliittojen holhouksessa ja yt-lain puristuksessa ei ole vieläkään päästy Metalliteollisuuden työnantajaliiton vuonna 1973 valmistaman henkilöstökonsultointiohjelman tasolle, joka jäi vaille keskusliiton tukea ja lain jyräämäksi.

Molemmat kirjoittajat ovat havainneet, että ”osapuolten omalla aloitteellisuudella on suuri merkitys sopimusjärjestelmän olemassaolon puolustamisessa”. SAK:n osalta tässä ei todellakaan ole valittamista, se on kynsin hampain puolustanut keskitettyä sopimusjärjestelmää, sen sijaan työnantajapuolella ei ole ollut juuri minkäänlaista aloitteellisuutta sen muuttamiseksi. Varsinkaan työnantajilla ei ole ollut vähäisintäkään aloitteellisuutta sopimusten suhteen, vaan niitä on vain tehtailtu sitä mukaa kuin SAK on vaatinut, ”pragmaattisesti”, kuten Laatusen kirja selkeästi osoittaa.

Keskinäinen kehu kukoistaa, kun kirjoittajat kertovat kyenneensä edistämään asioita olemalla aktiivisia ja vastuullisia. Aktiivisuus todellakin rajoittuu vain SAK:hon, mutta molemmilta voidaan kysyä, miten he kantavat vastuuta tuosta merkittävimmästä aikaansaannoksestaan.

Lähimenneisyydessä aktiivisinta työehtojen kehitystä on tehty rakennusteollisuudessa (www.kauko-kustannus.fi: Tuhopolitiikan 30-v juhlanumero s 2: Vain Rakennusliiton Harjuniemi reaaliajassa). Rakennusliitto ollut ulkona niin kikystä kuin kaikista muistakin keskusliittosopimuksista. Puheenjohtaja Matti Harjuniemi ehdotti jo vuosia sitten SAK:n lakkauttamista.

Ei oikein aukene, mitä kirjoittajat tarkoittavat heitollaan ”jopa perustuslakia” kritisoineille, että ”perustuslaki ei ole suhdannepolitiikan väline”. En ole havainnut, että yleissitovuuden perustuslain vastaisuutta olisivat lisäkseni kritisoineet muut kuin ilokseni entinen taistolainen, työoikeusprofessori Seppo Koskinen vanhan vainoojansa EVA:n tilaamassa analyysissä. Omassa kirjoituksessani se oli osa yrittäjän perustuslain suojan puuttumista (www.kaukoparkkinen.com 09.11.2017: Perustuslaissa on yrittäjän mentävä aukko). Kyllä yrittäjäkin tarvitsee perustuslain suojaa suhdanteessa kuin suhdanteessa.

On vaikea löytää kirjoituksen todellista tarvetta. Onko sillä muuta motiivia kuin kirjoittajien yhteinen käsienpesutilaisuus?