default_mobilelogo

Omistettu Pertti J. Siikarlan muistolle
”Yrittäjät – Suomen neekerit”


Hallituksen sotejunan törmäily perustuslain kivimuuriin nosti samalla perustuslainsuojan laajemminkin kuluneen kylmän kesän kuumaksi aiheeksi.

Liitteenä oleva kirjoitus sisältää tosiasian, jota ei koskaan aiemmin ole esitetty julkisuudessa, vaikka moni sen tietää ja vaikka asia on Suomen kannalta olennaisen tärkeä. Ennen muuta työnantaja-yrittäjän lainsuojaton asema perustuslain kannalta on tabu, johon ei saa koskea selkokielisesti, sillä se puhkaisisi kuplan, jonka suojassa poliitikot voivat jatkaa pehmopuheitaan yrittäjäystävällisestä Suomesta vuodesta toiseen.

Tilanne on vähän kerrassaan kehittynyt nykyiselleen 1960-lopulla alkaneen demarivetoisen vasemmistohegemonian aikana, jonka työkoneeksi muokkautui keskitetty tulopolitiikka. Peruskiviä olivat 1970-luvun alussa säädetty yleissitovuus ja 1980-luvun alkupuolella säädetty ”työsuhdeturvalaki”, josta kirjoitin kirjan Yrittäjä tulopolitiikan hukkaputkessa). Niistä tuli samalla työllistämisen riippakiviä. Muutakin ”tuporoinaa” kertyi runsain mitoin.

Tupopöydässä istui takapiruna ja hallituksen ”vastaantulon” määrittelijänä valtakunnan pääbyrokraatti, demari Raimo Sailas, joka ei tuolloin, eikä myöhemminkään valtakunnan virallisena jälkiviisaana, ole lausunut yhtään myönteistä sanaa yrittäjyydestä.

Hän näyttää kuuluvan samaan uskonlahkoon kuin Tarja Halonen, jonka mielestä yrittäjät syövät yhteistä kassaa (www.openfinland.net 11.04.2012: Halonen rehellisenä).

Tätä demarien marssia uusiin asemiin Lapualaisoopperan tahdissa kuvaa hyvin mm. demari Lasse Lehtinen Luotettavissa muistelmissaan.

Mauno Koivisto kertoi 1980-luvun alussa, että tuolloin hän uskoi sosialismin syrjäyttävän kapitalismin Suomessa kymmenessä vuodessa. Yleissitovuuden säätämisen ristiriitaa suhteessa perustuslakiin ei noteerattu, sillä tuolloin ei edes tiedetty, että yritystoimintaa on työnantajajärjestöjen ulkopuolella, eikä se koskenut jäseniä.

”Työsuhdeturvalaki” taas aktivoi silloisen yrittäjäjärjestön SYKL:n kapinaan, mutta kun se lyötiin ”kanveesiin”, havaittiin, ettei yrittäjistä tarvitse välittää, joten ”tuhopolitiikka” saattoi ottaa uusia kierroksia.

Yksinkertaisessa lainsäädäntöjärjestyksessä säädetty yleissitovuus tarkoitti sitä, että yrittäjät jäivät täysin ay-liikkeen armoille. Työnantajajärjestöjä asia ei kiinnostanut, koska se ei koskenut niiden jäseniä, eikä niiden ulkopuolella tiedetty yritystoimintaa olevankaan.

Yrittäjät tuottavat pääosan kansalaisille perustuslain mukaan kuuluvasta sosiaaliturvasta, mutta saavat itse siitä vain murusia.

Ay-liikkeellä oli myös vahva taustatuki, sillä sekä oikeuslaitos että työoikeuden professorikunta olivat varsin vahvasti miehitettyjä sen hengenheimolaisilla. Samoin oli laita valtiosääntöoikeuden asiantuntijoiden, mihin mm. emeritusprofessori Jyrki Virolainen on kiinnittänyt huomiota.

Media on puolestaan muodostanut aukottoman palomuurin niin, että keskitetyn tulopolitiikan nurja puoli ja ay-liikkeen vallankäytön raadollisuus eivät ole päässeet nousemaan esiin.

Toimittajien järjestäytymisaste on 90 prosentin luokkaa, eikä suhtautumisessa yrittäjyyteen ole suuriakaan eroja puoluekannasta riippumatta. He eivät halua sahata oman liittonsa oksaa, varminta on pitää yrittäjät kurissa.

Ei voi välttää tragikoomista vaikutelmaa, kun katselee tai kuuntelee päätoimittajaraadin toisensa jälkeen selittävän pyhäkouluilme naamallaan, miten he rakastavat totuutta ja vain totuutta ja haluavat kertoa sen myös lukijoilleen, kuulijoilleen ja katsojilleen kaikista esteistä piittaamatta. Mustista listoista kukaan ei ole kuullutkaan.

Mediaa hallitsee parviäly

Elokuun lopulla jyväskyläläinen yrittäjäaktiivi Heikki Elonheimo, joka oli kokenut kovia 1990-luvun lamassa, sai yllättävän monessa lehdessä julki kirjoituksensa, jossa hän kommentoi erästä tällaisen raadin keskustelua. Hän puhui median parviälystä, joka on mm. ehkäissyt kertomasta niistä 1 400 itsemurhasta, joihin yrittäjät olivat laman aikana päätyneet.

Tästä on esitetty moninkertaisesti suurempiakin lukuja, sillä asia ei ole kiinnostanut enempää mediaa kuin toimittajiakaan, niin että olisi luotettavia lukuja.

Voisi olettaa, että ainakin Kauppalehti poikkeaisi tuosta parvesta, koska lehti nojaa vahvasti yrittäjiltä saamiinsa ilmoitustuloihin. Näin ei kuitenkaan ole. Vastaava päätoimittaja Arno Ahosniemi on vakiovieras noissa raadeissa, joissa puheita ei erota toisistaan poliisikaan.

Tukevan ajatushautomon parviälylle ovat muodostaneet Sanoma Oy:n toimittajakoulu ja Tampereen yliopiston taistolaishapatuksen kyllästämä toimittajakoulutus. Näin syntyi toimitusten sisälle taistolaismafioita, jollaisesta Hesarin entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen puhuu kirjassaan Sananvapaus kauppatavarana. Eräs vankimpia kasvualustoja oli Yle.

Tilanne ei ole juuri muuksi muuttunut, vaikka eräiden selvitysten mukaan likimain puolet toimittajakunnasta tuntee sympatiaa kokoomusta kohtaan. Ahosniemikin on ollut jopa kokoomuksen kunnallisvaaliehdokkaana, mutta on moneen kertaan osoittanut fanittavansa demarivetoista ay-liikettä suorastaan intohimoisesti.

Mm. SAK:n entisen puheenjohtajan Lauri Ihalaisen ministerinimitystä Kauppalehti Optio hehkutti 29.09.2011 kuin omaa miestään ainakin, viidellä sivulla ja kahdella kokosivun kuvalla, näyttävämmin kuin SAK:n oma lehti Palkkatyöläinen (OSuVa Tupoteatterin 30 v-juhlanumero s. 3). Syntyi ajatus lehtien yhdistämisestä.

Ahosniemi on myös omaksunut Juhana Vartiaisen lanseeraaman ay-terminologian, jonka mukaan työntekijä on työn tarjoaja. Mihinkähän sitten tarvitaan työnantajaa, jonka tehtävänä on työsopimuslain mukaan tarjota työtä? Lehti on ollut myös keskitetyn tulopolitiikan vankka kannattaja.

Kauppalehdessä 27.10.2017 Ahosniemi antoi myötäsukaisessa kolumnissaan tukensa Juha Sipilälle ja samalla hänen puheilleen Yrittäjäpäivillä, että hallitus muka tulisi tes-kierroksen jälkeen viemään paikallista sopimista eteenpäin.

Sen sijaan, että olisi paljastanut tämän huijauksen, mikä olisi ollut hänen tehtävänsä (www.kaukoparkkinen.com 28.10.2017: Sipilä puhui yrittäjille niin totta kuin osasi).

Almamedian hallitus, jonka tehtäviin kuuluu mm. Kauppalehden päätoimittajan nimittäminen ja erottaminen, tuntee tilanteen, mutta katsoo läpi sormiensa.

Yksikään media ei myöskään poikennut parvesta noteeraamaan tuota ”koko kansan rakastaman” Koiviston edellä mainittua jälkikäteistä tunnustusta.

Elonheimo mainitsee myös, kuinka tehokkaasti vaiennettiin Heikki Urmaksen kirja Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät, joka kertoo, miten uutterasti Koivisto toimi ennusteen toteutumiseksi.

Ennen kuolemaansa Urmas kuuli Ilta-Sanomien toimittajalta, että päätoimittaja Kaius Niemi oli torpannut hänen aikeensa esitellä kirja lukijoille. Näin Niemi hankki kannuksensa Helsingin Sanomien vastaavaksi päätoimittajaksi potkut saaneen Mikael Pentikäisen seuraajana.

Kirjaa, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole olemassa”, sanoi aikoinaan Jorma Ojaharju.

Sama parviäly ohjaa myös machoekonomisteja, joille ihmisen kokoinen yrittäjä on taruolento. Kun Suomeen perustetaan ”taloustutkimuksen huippuyksikkö”, tarvittaisiin myös uudenlaisia huippututkijoita, joilla ei ole tietoa pelkästään huipulta vaan myös maan tasalta.

Oikeuslaitoksessakin manuaalinen ohjaus

Koiviston konklaavin nimellä tunnetussa tilaisuudessa presidentti Koivisto ohjasti oikeuslaitoksen ylimpiä edustajia siihen, että pankit eivät häviä laman seuraamuksia koskevia oikeudenkäyntejä.

Presidentti Tarja Halonen määräsi Koiviston pyynnöstä tilaisuuden asiakirjat salaisiksi, mikä on paljon merkittävämpi päätös kuin Tiitisen listan salaaminen. Se ei kuitenkaan kiinnostanut mediaa, koska uhrit olivat etupäässä yrittäjiä. Myös päätoimittajia oli tiettävästi mukana Koiviston puhuttelussa.

Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen työryhmä oli Lauantaiseuran salanimellä kirjoittamassaan pamfletissa Tamminiemen pesänjakajat luonut yksinäisen sheriffin myytin, josta se paisui pohjoiskorealaisiin mittoihin ja pysyi koskemattomana loppuun saakka www.kaukoparkkinen.com 12.10.2017: Kaksi kirjakohua – kaksi kirjakohtaloa).

Ensimmäinen tätä kuplaa edes raapaissut puheenvuoroni julkaistiin Kanavassa 7/17. Pois oli jätetty mm. Koiviston yhdessä suurten rakennusfirmojen kanssa omistaman Suojakäytävä Oy:n ilmeinen kytky Suomen härskeimpään yrityskaatoon, ilmajokelaisen Visen konkurssiin. Koivisto oli sen päätekijöitä. (lyhentämätön teksti: www.kaukoparkkinen.com 30.10.2017Koiviston teoissa riittää tutkittavaa).

Edellä sanotun valossa ei ole ihmettelemistä, että liitteen teksti törmää mediassa palomuuriin, josta se ei selviä lainkaan tai tulee ulos korkeintaan pahoin rusikoituna, kuten Aamulehdessä, jossa loppupuolen terä oli amputoitu ja otsikon viesti kääntynyt aivan päälaelleen: ”Yrittäjän ja työväen suojelua”.

Lehden päätoimittaja Jouko Jokinen, Sanoman toimittajakoulun kasvatti, on selvästikin pätevä Ylen päätoimittajaksi. Lisäpätevyyttä hän hankki poistamalla käytöstä mm. lautamies-sanan, mikä siirtynee nyt Yleen. Ylessäkään ei ilmeisesti enää tarvita lautamiesjärkeä.

Aamulehden toimittajan kirjoitus oli antanut impulssin kirjoitukseeni. Samaan konserniin kuuluvassa Kauppalehdessä teksti ei nähnyt päivänvaloa (Liite).

Hesarille kirjoitusta ei kannattanut edes tarjota. Se on aina ollut yrittäjiä sortavan tupoteatterin vankin tukija.

Journalistin ohjeet ovat kovin ylevää tekstiä. Eräs kantava ajatus niissä on, että yleisöllä on oikeus saada tietää tosiasiat.

Yrittäjän suojattomuus korostuu siinä, että hänen omalla järjestöllään ei ole kykyä tai halua katsoa asioita pintaa syvemmältä, vaan se tyytyy siihen, että koeaikaa tai määräaikaisuutta koskevia sääntöjä vähän nyplätään.

Kansainvälisen konsulttifirman toimitusjohtajaksi löytämän Mikael Pentikäisen ajattelua ovat muokanneet enemmän hänen kepulainen puoluetaustansa ja Hesarin toimittajakoulu sekä toimintansa luottamusmiehenä kuin yrittäjät.

Selvää on, että yrittäjäkouluttajien taajat joukot ovat täysin tietämättömiä näistä tosiasioista, joiden huomioon ottaminen vaatisi perusteellisia muutoksia yrittäjäkoulutukseen.

Muutamia vuosia sitten edesmennyt oikeustieteen lisensiaatti ja Yrittäjien Oikeussuoja Oy:n perustaja Pertti J. Siikarla kirjoitti 1979 kirjan Yrittäjät – Suomen neekerit. Tämä ilmaisee hyvin juuri sen asian, mikä näitä ryhmiä yhdistää: Molemmat ovat perustuslaillisessa paitsiossa ja oikeuden saaminen tuomioistuimessa on lähinnä hyvästä onnesta kiinni.

Tuon ajan jälkeen yrittäjien tilanne ei ole olennaisesti muuttunut, osin ay-liikkeen niskalenkki on kiristynyt. Kikyssä se ei aivan täysillä onnistunut, vaikka läheltä piti.

Neekerit ovat sen sijaan saavuttaneet tasa-arvon, niin että koko vähättelevää nimikettä ei enää saa ääneen lausua. Yrittäjät tyytyvät osaansa paljon neekereitä nöyremmin.

Liite

Lähettäjä: Kauko Parkkinen [mailto:kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi]
Lähetetty: tiistai 8. elokuuta 2017 18.57
Vastaanottaja: 'kl.mielipide@almamedia.fi' <kl.mielipide@almamedia.fi>
Aihe: Perustuslainsuojassa on yrittäjän mentävä aukko

Kauppalehti hyllytti

Perustuslainsuojassa on yrittäjän mentävä aukko

Sotejunan törmäily perustuslain kivimuuriin nosti pintaan perustuslain merkityksen muutenkin. Pohdittiin kysymystä siitä, onko perustuslaki suoja vai velvoite. Suojelukohteiden joukossa ei kuitenkaan mainittu elinkeinon harjoittamisen vapautta, joka luo yritystoiminnan juridisen pohjan ja johon viime kädessä hyvinvointimme rahoitus sekä hartaasti odotettu talouskasvumme ja työllisyys nojaavat.

Perustuslain 18 §:n mukaan ”jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla”. Loogisesti siihen tulisi kuulua oikeus päättää, toteuttaako hän toiminta-ajatuksensa yksinyrittäjänä vai työnantajana. Sopimusvapauden taas tulisi kattaa oikeus sopia työnteon ehdoista apulaisten kanssa.

Kuitenkin yrittäjä työnantajana astuu harmaalle alueelle, jossa perustuslaki ei tarjoa hänelle suojaa vaan pelkästään velvollisuuksia. Ennen muuta yleissitovuus pakottaa hänet noudattamaan vähimmäisehtoina järjestöjen sopimaa työehtosopimusta, vaikka hänen yrityksensä ei kuuluisikaan sopijajärjestöön, mikä puolestaan on vastoin perustuslaillista järjestäytymisvapautta.

Perustuslakivaliokunta ei vuonna 1969 katsonut tämän olevan ristiriidassa perustuslain kanssa sen vuoksi, että säännös ”kuuluu työväensuojelua koskevan lainsäädännön piiriin”, joten silloinen työsopimuslaki voitiin säätää yksinkertaisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lausunto koski kuitenkin varsinaisesti minimipalkkaa, joka oli tarkoitus sisällyttää työsopimuslakiin mutta korvattiin kesken eduskuntakäsittelyn yleissitovuudella, joka näin sai paljon alkuperäistä laajemman sovellusalueen. Nykyistä työsopimuslakia säädettäessä perustuslakivaliokunta sivuutti perustuslain suhteen yleissitoviin työehtosopimuksiin kevyesti aiempaa lausuntoaan peesaten.

Käytännössä työnantaja-yrittäjän kaikki velvoitteet on työväen suojelun nimissä jätetty tavallisella lailla kaiken demokraattisen kontrollin ulkopuolella olevien järjestöjen säädeltäväksi. Perustuslain edellä mainitun kohdan mukaan valtiovallan on huolehdittava kansalaisen työvoimasta, mutta miten se suojelee yrittäjä-kansalaisen työvoimaa järjestöjen mielivallalta, kun ne jatkuvasti kuormittavat häntä uusilla velvoitteilla, joita valtiovalta itsekin uutterasti tehtailee? Miten tämä käy yksiin kansalaisten yhdenvertaisuusperiaatteen kanssa, joka sotessa nousi suureen rooliin?

Miten tämä on mahdollista oikeusvaltiossa? Missä ovat kokoomuksen Ben Zyskowiczin manaamat ”perustuslakifundamentalistit”? Yksikään heistä ei ole ilmaissut huolestumistaan tilanteen johdosta.

Kauko Parkkinen
työsuhdelakimies, tietokirjailija