default_mobilelogo

Jos itku auttaisi ei siitä olisi nyt puutetta.”
Kirjasta Näin tehdään tuhopolitiikkaa

Kun UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen luki hallitukselle saatanalliset säkeensä kilpailukyvyn menetyksestä, niissä oli paljon oikeaa asiaa, mutta kun hän puhui runsaan 30 prosentin palkanerosta Saksaan ja Ruotsiin, on hänellä peiliin katsomisen paikka. Pohja tälle luotiin jo 1970-luvun tupokaudella, ja siinä paperiteollisuus oli priimus moottori.

Tupoilla rahaa ja muuta hyvää jaettiin suruttomasti, ja vaikka kysymys oli keskitetystä sopimuksesta, paperiteollisuus kulki omia hämäriä polkujaan ja maksoi palkkoja, joista naapuriliitot tai silloinen keskusliitto STK eivät tienneet mitään, eikä niistä saanut selvää kukaan ulkopuolinen.

He kyllä hyväksyivät keskusliittosopimuksen, mutta sitten alkoivat omat sävellykset, ja naapuriliitosta käsin näytti, että heillä oli jatkuva rahanjako käynnissä. Kun kysyi sen perusteita, oli vakiovastaus, että ”kun meillä on tämä kausipalkka, niin siihen kuuluvat tällaiset tarkistukset”. Se oli omalaatuinen järjestelmä, josta ulkopuolinen ei saanut selvää.

Paperin tessissä ei ollut taulukkopalkkoja, vaan oli vain yksi palkkaluku, joka oli jonkinlainen lähtökohta, kun yritys sopi palkoista pääluottamusmiehen kanssa. Niistä ei luonnollisesti tihkunut tietoa ulkopuolisille.

Sitten oli tessissä surullisen kuuluisa 5 §, jonka mukaan palkat oli määriteltävä uudelleen, kun olosuhteet muuttuvat olennaisesti. Kysyttäessä, mikä on olennainen muutos, Paperiliiton pitkäaikainen toimitsija Aapeli Lankinen sanoi, että se on sellainen muutos, joka voidaan havaita. Tarkistus tapahtui aina ylöspäin.

Jäsenliittojen keskinäisessä palaverissa paperityönantajien edustaja kertoi kerran palkankorotukista, jolloin kysyin, olivatko he sopineen joistakin korotuksista, muilla liitoilla kun ei sellaisia ollut. Asianomainen katseli pöydän alle kengänkärkiä, eikä vastausta tullut.

Paperissa oli tietenkin helppo pelata upporikasta, koska palkkojen osuus on niin pieni, kymmenisen prosenttia, mutta ne levisivät luonnollisesti muille aloille lakkojen avulla liukumina, jotka eräinä vuosina olivat suuremmat kuin sopimuskorotukset. Sieltä ne sitten uivat takaisin myös paperiteollisuuteen kuljetus- ym.kustannuksina.

Tupojen perintö pysyy painolastina

Näin jatkettiin varsin vähäisin muutoksin markkakauden loppuun. Tupoilla ajettiin talous toistuvasti henkihieveriin, jolloin annettiin elvytysruiske devalvaatiolla. Mutta pohjalasti pysyi ja pysyy edelleen.

Systeemiä pyöritti suvereenisti työnantajaliiton toimitusjohtaja Lauri Olkinuora, legendaarinen Snara, aisaparinaan Paperiliiton vieläkin legendaarisempi puheenjohtaja Veikko Ahtola. Olkinuoralle olisi sopinut hyvin salaneuvoksen titteli. Taisi Ahtola joskus naruttaa Snaraakin.

Paperissa väki lakkoili vähän, koska he saivat yleensä, mitä pyysivät. Ja Ahtola piti kommunistit ruodussa. Häntä pelättiin työnantajapuolella: Vuorineuvokset kuiskailivat kalpeina kabineteissa, miten Ahtola oli jälleen rypistänyt tuuheita kulmakarvojaan (Näin tehdään tuhopolitiikkaa).

Pääministeri Sanna Marin ihmettelee, että UPM sulkee Kaipolan tehtaansa, vaikka se tuottaa voittoa. Se ei riitä, voitto on maksimoitava. UPM:n hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos sanoo kirjassaan Markkinat ja demokratia, että ”Johtajien ainoa velvollisuus on kaikin laillisin keinoin maksimoida osakkeenomistajien sijoittaman pääoman arvo".

Mm. työntekijöiden hyväksi toimiminen johtuu hänen mukaansa ”toisaalta epävarmuudesta ja toisaalta eräiden johtajien ja heidän johtoryhmiensä epäpätevyydestä”. Wahlroos pitää hallituksen puheenjohtajana huolen siitä, että UPM:n johtajat ja johtoryhmät eivät velttoile, vaan toimivat tiukasti ohjeiden mukaan. Tuotannon siirtoa ulkomaille rajoittavat hänen mukaansa vain ”transaktiokustannukset”.

Lisää aiheesta:

KP: Näin tehdään tuhopolitiikkaa 1981 www.kauko-kustannus.fi ja www.kaukoparkkinen.com.