default_mobilelogo

Hän on täällä tänään. Ja ikuisesti. Vaikka olimme kuulleet radion Jari Tervon ohjelmasarjasta, että Urho Kekkonen ei kuole koskaan, emme olisi uskoneet, ellemme olisi nähneet omin silmin tv:stä livenä. Uskottavahan se on.

Meillä on Kekkonen ja me tarvitsemme hänet. Iltalehden Olli Ainola paljasti jo ennen virallista kanonisointia 29.01.2018, että ”meillä on nyt uusi Kekkonen”. Turvallisuussyistä uusi Kekkonen esiintyy peitenimellä Sauli Niinistö.

Ryhdikäs askellus alas Eduskuntatalon rappuja ja kunniakomppanian edessä eivät jättäneet sijaa epäilyille, Kekkonen siinä oli. Vaalituloskin oli ollut tuttua Kekkosta: sangen siedettävä. Demokratian kannalta sietämätön.

Vanhempi Kekkonen kyseli, onko maallamme malttia vaurastua, uudempi filosofoi, että ”pieni ja vahva on parempi kuin suuri ja säröinen”.

Liki puolen miljoonan railo työllisyydessä, miljardien monttu julkisessa taloudessa ja hehtometrien pituiset ruokajonot sivuutettiin, koska ne olisivat tehneet särön juhlatunnelmaan.

Molemmat Kekkoset ovat juristeja, mutta he ovat käyttäneet niitä taitojaan eri tavalla, ja sen huomasi vaalitenteistäkin.

Vanha Kekkonen oli ollut Etsivän keskuspoliisin kuulustelija, missä oppi pitämään ihmisiä kurissa, ja nyky-Kekkonen hoiteli omaa asianajotoimistoaan, missä oppi venkoilemaan ja kikkailemaan sanoilla sekä peittämään puuttuvan asiaosaamisensa ylimielisyyteen (www.kaukoparkkinen.com 26.01.2018: Niinistö edustaa keskinkertaisten asianajaja-juristien alempaa kastia). Toinen oli kolmannen asteen kuulustelija ja toinen kolmannen luokan asianajaja, ammattitermein nurkka-advokaatti.

Kukaan ei tee mitään toisen sinisten silmien vuoksi

Näitä taitojaan, Kekkosen konsteja, he käyttivät pahimpiin vastapelureihinsa, vanhempi Neuvostoliittoon, uudempi Paavo Väyryseen.

Vanhempi pärjäsi hyvin, uudempi vain tenttijöiden avustuksella. Tv:ssä suojaus petti vain kerran Maikkarin tentissä. Selvästi tiukin oli kuitenkin Radio Puheen tentti, jossa nyky-Kekkonen kompasteli omissa kiemuroissaan. Sakari Sirkkanen ja Tapio Pajunen ansaitsevat OSuVan kannukset (pdf). Ohdakkeita olisi jaettava niin paljon, että ne säästetään kaikki myöhempiin tarkoituksiin.

Nato ja kesäinen puuttuminen hallituspolitiikkaan olivat nuoremman Kekkosen venkoilun bravuureja, mutta ykköseksi nousi kuitenkin aktiivimalli, johon puuttumista nyky-Kekkonen piti Pekka Haaviston mielestä naurettavana, jotkut myös perustuslain vastaisena. Täysin perustuslain mukaista olisi kuitenkin ollut, että presidentti olisi pannut sen sakkokierrokselle. Se olisi ollut vahva viesti, että tällä tavoin ihmisiä ei yksinkertaisesti saa kohdella. Vanhempi Kekkonen olisi todennäköisesti ilmaissut kantansa vähän selkokielisemmin: saatanan tunarit.

Ulko- ja sisäpolitiikan keskinäisistä arvostuksistakin presidenttimme tunnistaa helposti Kekkoseksi: Jos jommankumman on oltava rempallaan, olkoon se sitten sisäpolitiikka. Onhan suurvaltojen johtajien kanssa spatseeraileminen sentään paljon komeampaa kuin kotimaan asioiden kanssa pähkäileminen.

Poliittisen historian professori L. A. Puntila toisteli aikoinaan moneen kertaan Bismarckin sanoja, että kansainvälisessä politiikassa kukaan ei tee mitään toisen sinisten silmien vuoksi. Ehkä aikanaan arkistoista, saiko uusi Kekkonen näissä tapaamisissa vanhan Kekkosen tavoin joitakin tuloksia, vai halusivatko vain sinisilmäiseltä itseään hyödyttäviä tietoja vastapelureista.

Sanoilla kikkailemalla nyky-Kekkonen käänsi arvojohtamisen arvojohdatteluksi, mikä kielimiesten mukaan on ns. frekventatiiviverbi, joka tarkoittaa tekemisen jatkumista ja toistamista, ikään kuin taluttamista kädestä pitäen. Siinä siis ote johdettavaan on kiinteämpi kuin johtamisessa, johon erinomainen tapa on oma esimerkki.

Sen nyky-Kekkonenkin oli valtiopäivien avajaisiin mennessä oli jo havainnut, kun hän tenteissä vielä uskoi sen vaativan kansalaisten pään sisälle tunkeutumista. Mikäpä olisi ollut sopivampi tapa kuin ”aktiivimallin” tekijöiden paneminen laiskanläksylle.

Nyt nyky-Kekkonen näytti havainneen jo joitakin säröjäkin Suomi-laivan kansirakenteissa.

Näillä mennään

Turvallisuudesta kaikki ehdokkaat puhuivat antaumuksella, mutta kuitenkin vain demarien Tuula Haatainen nosti esille sisäisen turvallisuuden, missä uhat tällä hetkellä näyttävät olevan suurimpia.

Hallituksemme on todella suuri riski. Pääministeri vetäisee tai jumppaa, hatustaan toinen toistaan ufompia hankkeita: yhteiskuntasopimus, pakkolait, aktiivimalli, kiky, jotka panevat maan sekaisin. Ja hallitus nojaa koko painollaan irtolaisministereihin, joiden puolueelle sopisi nimeksi paremmin kirjava menneisyys kuin sininen tulevaisuus.

Eipä ihme, että niin monet suomalaiset kaipailevat sittenkin takaisin Kekkosen vanhempaa versiota. Näin on aina sekasortoisina aikoina. Espanjalainen filosofi Jose Ortéga y Gasset, mm. Massojen kapinan kirjoittaja, piti 1930-luvun alussa Madiridin yliopistossa luentosarjan historian kriiseistä. Niistä tehty kooste on suomennettukin.

Ortéga sanoo, että kriisin edellä nousee aina esiin vahvan johtajan kaipuu. Hän nousee taivaanrantaan ”kuin albatrossi myrskyn edellä”.

Uusi Kekkonen ei taida näyttää oikein tekojen vaan pikemminkin selittelypuolen mieheltä.

Ehdokkaista kukaan ei ottanut selvää asentoa ihmisen puolustajana järjestelmän hirmuvaltaa vastaan. Paavo Väyrysen alkiolaiselle allianssille olisi avoinna valtaväylä, mutta Alkion oppi tulisi päivittää muotoon ”älä unohda ihmisen asiaa”. Ei uhan alla ole ainoastaan köyhä.