default_mobilelogo



Nuori Lasse Laatunen oli 1970-luvulla lähes ainoa silloisen STK:n juristi, johon liittyi toivoa muutoksesta. Paikalla olijan mukaan hän oli ainoa, joka 1981 keskusliiton äimistelypalaverissa ymmärsi kirjani Näin tehdään tuhopolitikkaa sanoman.

Hänet tunnettiin Pikku-Lassena erotuksena hänet Etelärantaan palkanneesta Työnantajain Yleisen Ryhmän toimitusjohtajasta Lasse Sauramasta, Isosta Lassesta, jonka Laatunen muistelmissaan tiesi 130 kiloiseksi.

Mutta Pikku-Lasse kasvoi nopeasti, ja kun Iso Lasse poistui näyttämöltä, olo alkoi tuntua entistä kotoisammalta. Sen kuin vain jatketaan sopimusten tehtailua entiseen malliin ”pragmaattisesti”, kuten hän muistelmissaan sanoi.

Muistikin alkoi pätkiä yllättävän varhain. Kun STK:n työryhmä seuraavana vuonna kirjani ilmestymisen jälkeen luki saatanalliset säkeensä keskitetylle tulopolitiikalle, havaitsi SAK:n toinen puheenjohtaja Aarno Aitamurto, että työryhmän sihteeri Lasse Laatunen oli kopsannut mietiskelyn keskeiset teesit kirjastani (Viimeinen mafiapomo - Lasse Laatunen paljastaa EK:n tuhon syyt/www.kaukoparkkinen.com 01.12.2017).

Siinä se sitten olikin työmarkkinauudistus valmiina. Vain toteutusta puuttui. Sitä manattiin vuosikymmeniä nyrkki taskussa saamatta mitään aikaan.

Laatunenkin oli muistelmissaan jo unohtanut molemmat hengentuotteemme sekä kirjani että työryhmänsä teesit. Hän nosti edelläkävijäksi Mauri Morenin, joka Laatusen mukaan oli kyllästynyt keskusliittoon, kun hänen ajatuksiaan tulopolitiikasta ei noteerattu.

STK:n työmarkkinajohtajan hommista Ryhmän toimitusjohtajaksi siirtynyt Tapani Kahri kutsui hänet kuitenkin takaisin seuraajakseen, koska Kahri tarvitsi paikalle turvallisen miehen, joka ei vaarantaisi hänen uraputkeaan STK:n toimitusjohtajaksi. Morenin madonluvuista tulopolitiikalle tuskin kukaan muu oli kuullut.

Liitoissa hänet tunnettiin suoranuottisena ja äkkivääränä neuvottelijana. Laatusen kirja Tulopolitiikan kulisseissa kertoi varsin selvästi, miksi tulosta ei syntynyt. Kirjasta ei etsimälläkään löydä merkkejä muutoksen halusta tai työnantajapuolen tavoitteellisuudesta.

Ehkä näin ihmispoloiselle käy, kun pyörii koko ikänsä norsunluutornissa erossa arkimaailmasta, mutta valta kasvaa, millä on oma vaikutuksensa. Kaikki pyörii vain oman egon ympärillä, jäsenliittoja ei tuntunut olevan muita kuin Yleinen Ryhmä, josta ura alkoi. Siellä oli myös jokunen ihmemies neuvottelijana, muita ei maksa mainita.

Toimeksiantoja Hakaniemestä?

Sitäkin läheisempi oli SAK ja sen puheenjohtaja Lauri Ihalainen, joka tuli pitää tyytyväisenä, niin että yhtään sopimusta hänen kanssaan ei jäänyt syntymättä, kuten Laatunen muistelmissaan rehvastelee. Hän sai toimeksiannon uutuuskirjansa Sopimisen edistäminen työmarkkinoiden murroksessa ay-liikkeen puolelta.

Herää kysymys, tuliko siltä suunnalta muitakin toimeksiantoja. Hän on sanonut olevansa nykyisin suositumpi Hakaniemessä kuin Etelärannassa. Ei ihme. Kuvaavaa on, että hänen muistelmansa kirjoitti ay-pomo, Journalistiliiton entinen puheenjohtaja Arto Nieminen.

On selvää, että luottamus on hänelle järjestöjen keskinäistä luottamusta ja epäluottamusta yritystasoon. Varsinkin yrittäjät ovat pahoja häiriköitä, joita ei pidä päästää liikaa sopimaan asioista parhaiden kavereittensa työntekijöiden kanssa.

Hän ei Metallityöväen Liiton entisen vasemman laidan toimitsijan ja tutkijan Kimmo Kevätsalon tavoin oivalla järjestöjen luonnetta epäluottamuksen uusintajina, sillä yritystaso on hänelle vieras kuten koko keskusliitolle.

STK:n lehden entinen toimittaja ja Aamulehden nykyinen kolumnisti Matti Pitko sanoi, että Etelärannan nykyinen väki ei ole työpaikalla käynytkään, eikä nähnyt työntekijöitä edes valokuvissa.

En tiedä, oliko tilanne Laatusen aikaan sama, mutta ei heistä ainakaan mitään apua ollut, kun ennen muuta metalliteollisuuden työpaikat olivat lakkoterrorin kohteina.

Juhannuksen ajan kauhuskenaario?

Laatusen muistelmissa Lauri Ihalainen kehuu, miten tämä on sisäistänyt veljensä ja tämän edeltäjän Päiviö Hetemäen sekä näiden vastapuolten asenteen kolmikantaan. Se istuu lujassa myös hänen uudessa kirjassaan.

Onhan niitä kultaisia aikoja mukava muistella, mutta aika on tainnut ajaa ohi. Isovelikin oli suurten odotusten kohde, kunnes törmäsi henkilökohtaiseen kivimuuriin.

Kolmikannan viimeinen ponnistus oli kiky, joka oli vanhan liiton mukainen tupo ja jota Laatunenkin oli rakentamassa yhdessä muiden menneisyyden miesten kanssa.

Se oli ehkä kaikkien aikojen suurin SAK:n mestarinäyte, jolla se pani tasavallan pääministerille hilut kinttuihin, presidentin vahvalla myötävaikutuksella. Pääministeristä tuli työmarkkinoilla rampa ankka, jonka sotkuisista askelmerkeistä kärsitään vielä kauan.

Kuulopuheiden mukaan kirja on tarkoitettu opastukseksi hallitusneuvottelijoille ja uudelle hallitukselle. Jos näin on, tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta: Antti Rinne pääministerinä ja Laatusen kirja käsikirjana! Se voi olla todellisuutta jo juhannuksen aikoihin.

Olisi syytä uskoa Einsteinin teesiä: ”Niiden äly, jotka ovat aiheuttaneet nykyiset ongelmat, ei riitä niiden ratkaisemiseen".