default_mobilelogo

Vaihtelevanimisen Työnantajakeskusjärjestön (STK - TT - EK) entisen johtajan Lasse Laatusen muistelmateos Kolmikannan kulisseissa on ansainnut saamansa suuren huomion, sillä se on monella tapaa merkittävä kirja. Se on sen aikakauden monumentti, jonka alkuvaiheita kuvasin kirjassani Näin tehdään tuhopolitiikkaa (www.kauko-kustannus.fi).

Tänään sen ilmestymisestä on kulunut tasan 36 vuotta, ja käsissämme on ensimmäinen rehellinen kuvaus siitä ”suoraan hevosen suusta” tai ainakin tietokoneesta. Kirjoja vertailemalla voi päätellä, onko mikään muuttunut lähes 40 vuodessa ja samalla arvioida, onko Laatunen itse järjestelmän palveluksessa jotenkin muuttunut.

Heti voi todeta, että mafia-luonne on hyvin pitänyt pintansa aivan viime aikoihin saakka. Vasta Laatusen eläkkeelle siirtymisen myötä se on menettänyt otettaan, ehkä jopa sortunut.

Kirjani herätti melkoista hämminkiä sekä Etelärannassa että sen ulkopuolella (www.kaukoparkkinen.com 12.10.2017: Kaksi kirjakohua – kaksi kirjakohtaloa). Laatusen syystäkin teräväksi mainitsema Yleisen Ryhmän kemian sektorin johtaja Erkki Salminen kertoi keskusliiton aulaan kokoontuneen lähes koko talon asiamieskunnan ällistyksestä kirjani johdosta. ”Vain Lasse Laatunen, Pikkulasse, ymmärsi”, hän sanoi. - Iso Lasse oli Laatusen taloon palkannut samaisen sekuliliiton toimitusjohtaja Lauri Saurama, jonka elopainoksi Laatunen tietää 130 kiloa.

Muuttuiko Laatunen – ja mihin suuntaan?

Samalla voi arvioida, miten Laatunen itse on mahdollisesti muuttunut tuona aikana. ”Pikkulasse” oli tuolloin vasta uransa alkuvaiheessa, ja kolmikanta oli juuri vakiinnuttanut asemansa tasavallan voimakeskuksena. Laatunen nousi nopeasti sen keskeiseksi vallankäyttäjäksi, tyylipuhtaaksi mafiapomoksi, äänenkäyttöä myöten, minkä Ryhmäteatteri Eduskunta -näytelmässään terävästi oivalsi. Laatunen kertookin Susanna Kuparisen tentin olleen varsin tiukka.

Mutta samalla muisti heikkeni. Kirjan esipuheessa hän sanoo, että kirjan tavoite on kuvata työmarkkinatunnelmia viideltä eri vuosikymmeneltä, mutta edellä mainitut tunnelmat ovat unohtuneet. Samalla on unohtunut ne aiheuttanut kirjakin.

Unohtunut on myös se 14.05.1982 allekirjoitettu muistio, jonka otsikko oli ”STK:n tes-politiikka 1980-luvulla” ja jonka SAK:n toinen puheenjohtaja Aarno Aitamurto havaitsi noudattelevan ”pitkälle samoja linjoja” kuin kirjani (pdf). Tutuilta ne näyttävätkin, ei Aitamurtoa voi valeuutisesta syyttää.

Olisikin ollut kieltämättä vähän noloa mainita sitä, sillä samalla olisi tullut osoitetuksi, että oli mennyt likimain neljä vuosikymmentä, ennen kuin STK sai aikaan mitään liikahdusta keskeisen tavoitteensa suuntaan.

Sen sijaan Laatunen muistaa yllättävän ja ilmeisesti kaikille muille tuntemattoman asian: STK:n lakiasiain johtaja Mauri Moren oli työmarkkinapolitiikan kärkäs kriitikko. Hän laati Laatusen mukaan ”jo 1980-luvun alussa muistion, jossa tulopolitiikan pahimmat ongelmat maalattiin työnantajapatruunoille” Hän ”piti tulopolitiikkaa täysin turhana. Tässä mielessä Moren oli edelläkävijä."

Minä en ollut tällaista edelläni kävijää havainnut, enkä ole aiemmin kuullut sanaakaan Morenin raportista tai kritiikistä yleensäkään. Vahinko, ettei Laatunen esitä siitä edes pientä näytettä.

Liittotasolla ei älyllistä elämää

Yleensäkään Laatunen ei näe liittotasolla tapahtuneen juuri mitään mainittavaa. Liittoväkeä, entistä tai nykyistä, ei näykään haastateltujen joukossa.

Keskusliittoväki sen sijaan nousee arvoon arvaamattomaan. Mm. Moren oli hänen mukaansa jäsenliitoissa ”huippuarvostettu juristi”, mitä minä en ollut havainnut ainakaan metallissa. Arvioin häntä kirjassani mielestäni varsin objektiivisesti.

Mauri Moren mielestäni sopeutui varsin hyvin ja nopeasti rooliinsa STK:n laki- ja sosiaaliasioista vastaavana johtajana. Hän siis hoiti tehtävän STK:laisittain hyvin, jolloin se tosin mm. sisälsi aiemmin mainitun juoksuhautahengen työsuojeluasioissa, jota hän ei ollut kuitenkaan alulle pannut. Mutta toista osapuolta kärsivällisesti kuuntelevaksi neuvottelijaksi Mauri Morenin luonteenpiirteet eivät missään tapauksessa sovellu. Äkkijyrkät ja arvaamattomat reaktiot eivät anna luotettavaa kuvaa pinnan pitävyydestä ja harkintakyvystä.”

Se, että Yleisen ryhmän toimitusjohtajaksi siirtynyt Tapani Kahri monien yllätykseksi järjesti hänet seuraajakseen STK:n neuvottelujohtajana johtui siitä, että Kahri tiesi, että tästä ei olisi vaaraa hänen uraputkelleen STK:n johtoon, mikä paljastui hänen muistelmistaan. Tästä syystä hän tarjosi minua valtakunnansovittelijaksi, mutta mysteeriksi jää, miksi hän tarjosi myös Laatusta.

Eräs kirjani alaotsikko oli Ökyilevä STK, siinä ei tarvita muuta kuin järjestön nimen päivitys. Vaikka Laatusen ja hänen ”puhtaaksikirjoittajansa” Arto Niemisen alkusanojen mukaan tarkoituksena oli kuvata työmarkkinapolitiikan trendejä ja tunnelmia, ei liitoissa näytä olevan oikeastaan mitään älyllistä toimintaa, vaan kaikki on keskittynyt keskusjärjestöihin, äly varsinkin.

Ehkä joku tutkija joskus tekee tarkemman vertailun. Itse en enää jaksa sellaiseen ryhtyä, ja taitaisin joutua jääväämäänkin itseni.

Kovin syvällistä tutkimusta ei tarvita, kun havaitsee, että liittotasoa ei oikeastaan ole olemassa. Laatunen sanoo esipuheessaan halunneensa kuvata työmarkkinoiden ”Trendejä, tunnelmia ja ihmisiä”. Tämä kaikki näyttää kuitenkin tapahtuvan vain keskusjärjestöjen piirissä, pienenä poikkeuksena Laatusen aikoinaan palkannut Työnantajain Yleinen ryhmä. Niinpä haastateltujen joukossa ei näy liittojen väkeä, entisiä tai nykyisiä.

”Mämmikourien hommia”

Epäilemättä tunnelmaan olisi vaikuttanut häiritsevästi, jos olisi kerrottu siitä kaksoisneuvottelusysteemistä, joka metalliteollisuudessa oli vakiintunut tupoteatterin kiinteäksi osaksi (www.kauko-kustannus.fi: OSuVa – Tuhopolitiikan 30 v-juhlanumeroa). Sen sijaan esille tuodaan STK:n ja SAK:n demarien salaiset tapaamiset ”demarioven” takana. Mikä vaatimattomuus estää kertomasta tarkemmin, mitä oven takana tapahtui?

Samalla tavoin tunnelmaan olisi vaikuttanut latistavasti koko kirjani mainitseminen, sillä pitkälti sen pohjalta Laatusen sihteerityönä kirjatut tavoitteet, jotka SAK:n toinen puheenjohtaja Aarno Aitamurto toi julki, olisivat kertoneet, että lähes neljässä vuosikymmenessä niiden saavuttamisessa ei ollut päästy kunnolla edes irti lähtökuopista. Vasta aivan viime vuosina on otettu ensi askelia. Loikiksi niitä ei voi kutsua.

Laatunen sanoo, ensisijaisesti eläkepolitiikan aikaansaannoksiin viitaten, että ne eivät ole ”mitään mämmikourien hommia”. Mutta kyllä melkoiset mämmikourat ovat olleet asialla järjestön varsinaisten tehtävien saralla.

Keskusliitosta ei apua lakkosumassa

Kovin vähän ovat Laatusen tunnelmia häirinneet myöskin lakot, jotka hän sivuuttaa kevyin maininnoin ja käyttää tässäkin yhteydessä peräti superlatiiveja keskusliiton työehtosopimusvaliokunnasta Tessistä. Se on keskusliiton yhteistyöelin, jonka muodostavat STK:n johtajat ja liittojen toimitusjohtajat. Hänen mukaansa oli onni, että 1970-luvulle osui ”työmarkkinahistorian todennäköisesti kovin” Tessi, jonka ansiosta isänmaan kesti jopa poliittiset lakot.

Tämä osoittaa, miten kaukana maanpinnasta Laatunen ja keskusliitto olivat liittojen arkipäivästä. Nimimerkillä Kokemusta on voin sanoa varauksitta, että metalliteollisuudessa sillä ei ollut tässä suhteessa mitään merkitystä. Eikä se johtunut yksin siitä, että Laatusen luettelemissa jäsenissä oli mukana Metsäteollisuuden toimitusjohtaja Lauri Olkinuora, legendaarinen salaneuvos ”Snara”, ja että mainittu liitto pyöri aivan omissa ympyröissään, joista naapuriliitot eivät saaneet selvää. Palkankorotuksia tuli tuon tuosta ja kun kysyi syytä, vastaus oli aina, että ”se johtuu kausipalkasta”. Muille se oli mystiikkaa.

Kun metalliteollisuudessa lakkoja oli pahimpina vuosina yli tuhat, olisi kohtuudella voinut edellyttää keskusliitolta vähän suurempaa satsausta asiaan. Vuodesta toiseen se vain jauhoi lakkosakkojen korotusta, ikään kuin se yksin olisi ratkaissut asian. Kun se vihdoin pahasti viivästyneenä toteutui, Laatunen sai siitä yhden lisämerkinnän sankaritekojensa luetteloon, ei ainakaan kokonaan ansiottomasti.

En muista edes yhtään STK:n järjestämää tilaisuutta, jossa olisi näistä asioista liitoissa vastaavien kesken vakavasti pohdittu tilannetta. Laatunen syyttää ”pullistelusta” niitä, ”joilta eivät painot nouse”. Tässä kohtaa hänellä ei kyllä ole vähäisintäkään aihetta pullistella.

Keskusliitossa Juhani Salonius oli ainoa, jolta sai tiettyä apua lakkotilanteissa, mm. silloin, kun Lahden metalliteollisuudessa oli suuri taistolaisvetoinen lakko-operaatio keväällä 1973. Muuten keskusliiton osuus rajoittui lakko-ohjeiden päivitykseen. Niiden toteuttamisen liitot saivat hoitaa miten taisivat.

Nyt lakkojen määrä on murto-osa tuolloisista, mutta muuten tilanne näyttää jatkuneen suurin piirtein samankaltaisena aina tähän päivään.

Ei kerrottavaa lapsenlapsille

Olin tuossa mahtielimessä muutaman kerran Laatusen mainitsemaa esimiestäni Rolf Wideniä sijaistamassa, mutta siitä ei ole jäänyt lapsenlapsilleni mitään kerrottavaa, ei edes oman liiton väelle. Kirjassani sanoin Tessiä herrasmiesklubiin, jonka jäsenet olivat jo edenneet ”turvallisen välimatkan päähän työehtosopimusten ja työlainsäädännön soveltamiskäytännön arkipäivästä – lähes yhtä kauas kuin STK:n johtajat”.

Laatunen sanoo, että siitä olisi ollut oppia otettavaksi myöhemminkin, ”puhumattakaan tästä päivästä”. – Enpä usko.

Monet henkilötkin näyttivät aika tavalla erilaisilta riippuen siitä, katsoiko heitä keskusliiton sisäpiiristä vai jäsenliitosta käsin. Laatunen sanoo, että laki- ja sosiaaliosaston johtajana Mauri Moren oli ”huippuarvostettu”. Minä en tällaista erityisarvostusta ainakaan metallityönantajien piirissä havainnut. Kirjassani kuvasin häntä lyhyesti ja mielestäni objektiivisesti.

”Mauri Moren mielestäni sopeutui varsin hyvin ja nopeasti rooliinsa STK:n laki- ja sosiaaliasioista vastaavana johtajana. Hän siis hoiti tehtävän STK:laisittain hyvin, jolloin se tosin mm. sisälsi aiemmin mainitun juoksuhautahengen työsuojeluasioissa, jota hän ei ollut kuitenkaan alulle pannut. Mutta toista osapuolta kärsivällisesti kuuntelevaksi neuvottelijaksi Mauri Morenin luonteenpiirteet eivät missään tapauksessa sovellu. Äkkijyrkät ja arvaamattomat reaktiot eivät anna luotettavaa kuvaa pinnan pitävyydestä ja harkintakyvystä.”

Kaksi kepupääministeriä samoihin mafian ketunrautoihin

Kepu on aina ollut kolmikannalle erityinen inhokki ja katalimpien konnankoukkujen kohde. Sen ovat saaneet kokea myös puolueen kaksi puheenjohtajaa ja pääministeriä, Juha Sipilä ja Matti Vanhanen.

Kirjan liitteenä on asiakirja, jonka otsikko on ”Työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen välinen sopimus 11.3.2009”. Kolmikannan ketunraudat kiinnittyivät pääministerin nilkkoihin kahdella ruuvilla, kahdella lauseella:

Hallitus ei ryhdy tästä poikkeavien eläkepoliittisten päätösten valmisteluun ja toimeenpanoon ja Kaikki työeläkepolitiikkaa koskevat asiat valmistellaan yhteistyössä keskeisten työmarkkinajärjestöjen kanssa

Allekirjoittajina ovat hallitus ja mainitut järjestöt.

Täsmälleen sama malli on kiky-sopimuksessa, jossa hallitus tosin ei ole muodollisesti allekirjoittajana, mutta kolmen ministerin kopla vahvisti sen nyrkeillään (www.kaukoparkkinen.com 06.03.2016: Nyrkki-ilakointi paljasti kolmen ministerin koplan henkisen tason).

Laatunen sanoo liitteenä olevassa Aamulehden kolumnissaan 24.09.2015, että ”kilpailukykysopimus oli epäonnistumaan tuomittu yritys”, mutta astui kuitenkin remmiin, kun Timo Soinin Brysselin Bobrikoviksi nimeämä Olli Rehn hallituksen edustajana kutsui joukon menneisyyden miehiä ja yhden naisen, Minna Helteen, avukseen. Syntyy kysymys, toiko Laatunen tuliaisinaan tämän patenttilukon, jonka avulla kätilöitiin hallituksen pelastanut kiky-epäsikiö.

Muutenkin olisi tutkijoiden syytä avata tämän sopimuskummajaisen syntyhistoria (www.kaukoparkkinen.com 18.04.2016: Go ahead, Hesari - myös paikallisen sopimisen hämärämiehet päivänvaloon).

Vanhanen nopeaälyisempi kuin Sipilä – tai Niinistö

Molemmat pääministerit olivat hyvin otollisia uhreja, sillä he olivat yhtä pahasti pihalla, Vanhanen hiihteli Rukan lumilla, ja Sipilä seikkaili yhteiskuntasopimuksen kuutamosafarilla.

Vanhanen oli heistä kuitenkin nopeaälyisempi, sillä hän lopetti sooloilun heti, kun sen sijaan Sipilä ei näytä vieläkään tajunneen olevansa kolmikannan raudoissa. Joensuun Yrittäjäpäivillä lokakuun 2017 alussa hän hauskuutti yrittäjiä puhumalla löysiä mm. aikeistaan kehittää paikallista sopimista (www.kaukoparkkinen.com: Sipilä puhui yrittäjille niin totta kuin osasi). Elleivät puheet sitten olleet hänen peräkonttihuumoriaan.

Vanhaselta kuitenkin jalat kipeytyivät pian, niin että hän joutui jättämään leikin kesken. Sipilä sen sijaan pyrkii edelleen pitämään pahoin ruostuneen tunkkinsa.

Nykyinen pääministerimme on erityisen otollinen kohde tällaisille konnankoukuille, sillä hänellä näyttää olevan ilmiömäinen kyky torjua toimintaansa häiritsevät ikävät tosiasiat. Alkaa näyttää siltä, että hän oli poliittisissa sisäpiireissä ainoa, jolle perussuomalaisten hajoaminen tuli yllätyksenä.

Laatunen kertoo, että presidentti Sauli Niinistö kävi SAK:n edustajakokouksessa esittämässä vuolaat kiitokset kikyn junailleelle SAK:n puheenjohtajalle Lauri Lylylle, joka palkittiin myös Tampereen pormestarin pallilla.

Mafia iski: Hys, hys Hyssälä!

Kaikin puolin sopiva voimannäytön kohde mafialle oli kepulainen sosiaaliministeri Liisa Hyssälä, sillä juuri eläkeasioissa kummisedät toimivat estottomimmin, voimakeskuksena itse itsensä nimittänyt Kari Puron työryhmä. Ja Hyssälä oli esittänyt joitakin omia ja puoleensa näkemyksiä.

Laatunen kertoo varsin koruttomasti, miten Hyssälä pantiin järjestyksen kouriin:

”Lasse Laatunen, Lauri Ihalainen, STTK:n Mikko Mäenpää ja Akavan Matti Viljanen pyysivät ministeri Liisa Hyssälältä audienssia. Nelikko ilmoitti varsin suorasanaisesti, että tämän häirinnän oli loputtava. Paikalla ollut valtiosihteeri Savolainen istui hiljaa nurkassa.”

Herkempää lukijaa näin suuri härskiys saattaisi jopa järkyttää, varsinkin jos sattuu arvostamaan demokratiaa, mutta en ole havainnut yhdenkään arvioijan edes huomanneen tätä. Se kertoo paljon suomalaisesta mediasta, Heikki Elonheimon termein parviälystä.

Nelikko olisi epäilemättä mieluusti nähnyt, että koko hallitus olisi istunut hiljaa nurkassa. Tai vaikkapa eduskuntakin.

Valta turmelee ja vie muistin

Laatunen ei muista myöskään onnetonta ns. työsuhdeturvalakia, joka nosti irtisanomiskorvaukset pienille yrityksille kohtuuttomiksi, lähes kymmenkertaisiksi, sillä STK arvioi tilanteen totaalisesti väärin. Se oletti lain koskevan vain muutamia kymmeniä oikeudenkäyntejä vuodessa, kun todellisuus oli yli tuhat.

Luonnollista on, ettei hän muista tästä murhenäytelmästä kirjoittamaani kirjaa Yrittäjä tulopolitiikan hukkaputkessa. Kultaisessa Sipulissa hän kantoi vielä huolta yrittäjän perustuslaillisen suojan loukkauksista, mutta kirjassa siitä ei enää näy huolen häivää.

Tämän lain keskeinen motiivi oli, että kommunistit saataisiin pysymässä hallituksessa, mikä ei kuitenkaan onnistunut.

Laatunen sanoo, että ei hän ole havainnut yt-lain soveltamisrajan laskemisen haitanneen pk-yritysten toimintaa.

Eikä sitä keskusliiton korkeuksista havaitse, mutta hän on unohtanut, että lain tarkoitus oli kehittää yritystoimintaa.

Liittotason suoritusportaasta tämäkin asia näyttää aivan toiselta. Olen nähnyt lukuisten asiakkaitteni tuskailevan yt-byrokratian kanssa ja monet ovat jakaneet yritystoimintaa useammalle firmalle, että yt-raja ei ylittyisi.

Metallityöväen liiton liittovaltuuston puheenjohtaja Pentti Mäkinen sanoi Keskisuomalaisessa 08.08.2011, että ”nykymallilla yt-neuvottelut halvaannuttavat yrityksen”. Eräiden asiakkaitteni yt-neuvottelujen perusteella vahvistan tämän.

Keskusliiton edustajat eivät osallistu yritysten yt-neuvotteluihin. Heidän joukossaan näyttää erityisesti viime aikoina olevan sellaisia, joista Aamulehden Matti Pitko, entinen STK:n lehden toimittaja, sanoi kolumnissaan, että he ovat nähneet työntekijöitä vain valokuvissa.

Työmarkkinavelho?

Yllä olevalla epiteetillä otsikoi professori Heikki Halila kirja-arvionsa Lakimiesuutisissa 7/17. Sanavalintaa voi pitää aivan oikeutettuna, jos katsoo vain ulkonaista kuviota, eikä asian substanssia ja tuloksia, mitä ei siviilioikeuden professorilta voi edellyttääkään. Hän esittää kuitenkin varsin aiheellisen kysymyksen: Menikö Laatusella solidaarisuus Ihalaisen kanssa kaiken muun edelle?

Tietyssä yhteydessä voisin itsekin käyttää samaa epiteettiä. Laatunen oli 1980-luvun alkupuolella juuri nimitetty laki- ja sosiaaliasiain johtajaksi, ja työsuojelun valvontalakia uusittiin. Itse olin tuolloin Suomen Yrittäjäin Keskusliiton palveluksessa, jonka työsuhdeturvalakikapinan oli imperiumin vastaisku juuri nujertanut. Sain työryhmän muistion ja kutsun työryhmän kuultavaksi.

Esitin kirjallisesti ja suullisesti siinä määrin perusteellisia muutoksia, että Laatusen kirjassakin mainittu STTK:n edustaja Veikko Simpanen tokaisi sen jälkeen: ”Toivottavasti työryhmän jäsenillä on sen verran työsuojelua, ettei tarvitse kuunnella tuollaista".

Tämän jälkeen pidimme Laatusen kanssa palaverin, minkä jälkeen hän ajoi läpi likimain kaikki keskeiset esittämäni muutokset. Sitä voi pitää suorastaan hänen diplomityönään.

En tiedä vieläkään, miten se tapahtui, ja ikävä kyllä Laatunen ei kerro sitä kirjassaankaan. Sanoin varmaan ääneenkin, että häntä odottaa työssään turhautuminen - sama kohtalo kuin minullakin – sillä jatkossa asiat eivät tule sujumaan yhtä hyvin. Kirja osoittaa kuitenkin, että hän sopeutui systeemiin, toisin kuin minä.

Kenelle Laatunen on solidaarinen?

Selitys on varmaankin siinä, että lähtökohtamme olivat vastakkaiset. Laatunen uskoi järjestelmään ja perusti toimensa siihen, minä taas ihmiseen, ja olisin halunnut, että ihminen on lähtökohtana. Olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset ovat rakentaneet tämän maan, ja järjestelmät perustettiin heitä palvelemaan, mutta kaappasivat aikojen kuluessa vallan itselleen ja alistivat ihmiset palvelijoikseen.

Halila esittää aiheellisen kysymyksen: Menikö Laatusella solidaarisuus Ihalaista kohtaan kaiken muun edelle? Oma vastaukseni ei liene yllätys: Monessa suhteessa meni, mutta viime kädessä se oli kuitenkin solidaarisuutta järjestelmää kohtaan, ei hänen palkkansa maksajia kohtaan.

Järjestelmä ei tietenkään ollut Laatusen luomus, mutta se muodosti hänelle kasvualustan, johon hän kasvoi kiinni ja vahvistui sen ikoniksi. Hän on systeemin uskollinen poika.

Velhon ominaisuuksia kyllä varmaankin tarvittiin, kun Laatunen asiallisesti purki sen Lex Ihalaisen, jolla yrityksille tarjottiin pakkokoulutusta. Siinä Ihalainen hoiteli työministerinä SAK:n puheenjohtajan hommia ja osti onnettoman ”raamisopimuksen” tällä pakkolailla. Siitä Laatunen ansaitsee täyden tunnustuksen.

Laatusen kirja pursuaa havaintoaineistoa siitä, mitä Sitra sanoo Muutoksen Suomi -raportissaan: Instituutiot ovat jääneet ajastaan jälkeen ja vieraantuneet ihmisten arkipäivästä. Kolmikanta-niminen instituutio on tästä selvimpiä esimerkki (www.openfinland.net 14.01.2009: Muutosvastarinnan Suomi).

Laatuselle tiedonjulkistamispalkinto?

Kirja on häkellyttävän selkokielinen kuvaus siitä, miten kaukana ihmisten arkipäivästä sisäänlämpiävä piiri pieni pyörii ja tosiasiallisesti päättää heidän elämäänsä keskeisesti vaikuttavista asioista kaiken kontrollin ja julkisuuden ulkopuolella. Mielestäni Laatunen ansaitsisi tiedonjulkistamispalkinnon.

Palkinto olisi sitäkin paremmin paikallaan, kun hänen kertomansa mukaan EK pyrki estämään hänen lähtöhaastattelunsa. Yhteishaastattelussa seuraajansa kanssa hän itsekin sanoi, että ei tule huutelemaan katsomosta. Ilmaus on vähän outo, sillä me kaikki kansalaiset emme ole katsomossa, vaan osallisina pelissä, joko sen edunsaajina tai uhreina.

Kirja on kuin kolmikannan ruumiinavaus, mutta patologi ei määrittele kuolinsyytä. Jotakin syöpään viittaavaa se kuitenkin kaikesta päätellen on.

Vaatiikin veret seisauttavaa kyynisyyttä voidakseen Laatusen tavoin vakuuttaa, että järjestelmä on hyvä. Onhan se tuottanut likimain puoli miljoonaa työtöntä.

Lama tuli VR:n junia täsmällisemmin aikataulussa

Tätä helpottaa kuitenkin muistin menetys. Laatunen sanoo, että 1990-luvun lamaa ei kyetty ennakoimaan, ”ei sen enempää Etelärannassa kuin muuallakaan. Lama vain vyöryi päälle." Se siis tuli suoraan puskista kuin tsunami.

Aivan näin ei asia ollut. Se tuli tarkemmin aikataulussa kuin VR:n junat nykyisin, ja Etelärannassakin moni tiesi sen, myös Laatunen. Se oli kerrottu ainakin Kauppalehdessä 07.06.1985, jolloin tiedote Halikon yrittäjien kesäkokouksesta oli otsikoitu ”Suomi kulkee katastrofiin” (www.kauko-kustannus.fi: OSuVa-euroExtra/pdf).

Toinen asia on, oliko kykyä ymmärtää viestiä. Kauppalehdessäkin se tuntui niin uskomattomalta, että aikataulun kertonut tekstin ”häntä” saksittiin pois. Siinä todettiin, että Neuvostoliiton kaupan alkupainotteinen viisivuotisrunkosopimus kuitenkin merkitsee sitä, että ”totuudenhetki siirtyy vuosikymmenen loppuun, jolloin runkosopimus jo on loppuvaiheessaan ja länsikauppa samanaikaisesti ilmeisesti varsin vaisun nousun jälkeen jälleen laskussa” (www.kauko-kustannus.fi/OSuVa- euroExtra/pdf).

Mutta Laatusella oli asiasta aivan henkilökohtainenkin tieto. Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen syntymästä kertovan Punamusta vallankaappaus -kirjani ilmestymisen johdosta järjestettiin 02.03.1988 paneelikeskustelu ravintola Kultaisessa Sipulissa. Alustukseni otsikko oli ”Romutetaanko markkinatalous Suomessa?

Myös mediavalta turmelee ja kyynistää

Keskustelua kuvasi seuraavan päivän Hesarissa silloin jo laakereita niittänyt toimittaja Unto Hämäläinen, joka esiintyi tilaisuudessa incognito. Hänen tyylilajinsa oli valtakunnan päälehdelle kuuluva alentuvan pilkallinen (pdf).

Oma vastaukseni käy ilmi jo edellä mainitusta tiedotteesta. Hämäläisen mukaan ”Lasse Laatunen ei sanojaan säästele”, ja hänestä ”hallituksen esitys on yrittäjän vapauteen ja omaisuuden suojaan kajoamista”. Hän siis puuttui hyvin ärhäkästi yrittäjän perustuslaillisten oikeuksien loukkaamiseen, mutta kirjassa ei tästä löydy huolen häivää.

Järjestäjien keskustelusta laatimassa pöytäkirjassakin Laatusen ärhäkkyys on laimentunut kovin vaisuksi : ”Lasse Laatunen: Vielä ei ole tehty konkreettisia päätöksiä työelämän eikä verotuksen uudistamiseksi. On siis ennenaikaista vastata esitettyyn kysymykseen."

Yllättävä pidättyvyys aivan ilmeisesti johtuu siitä kirjasta ilmi käyvästä yllättävästä uutisesta, että hän oli ollut tiiviisti tulevan pääministerin Harri Holkerin apuna hallitusohjelman rakentelussa ja oli siis tavallaan siunannut sen. Heidän välilleen oli syntynyt ”hyvä luottamuksellinen suhde”.

Mutta hallitusohjelma oli kuitenkin niin mahdoton, että kyllä sen ja Suomen kohtalo voitiin jo hyvin ennakoida. Vertasin sitä kirjassani keväällä laitumelle päästetyn vasikan vallattomuuteen: ”Muutamista kohdista näkyy selvästi, miten keväinen hallitsemisen huuma on vienyt harkintakyvyn, niin että muodollisestikin on eksytty aivan mahdottomille alueille. Ennen muuta on tällöin kysymys alueesta, jolla hallitus muutenkin estottomimmin uskoo pystyvänsä ihmetekoihin: `työelämän uudistamisesta´."

Sivutuotteena Hämäläinen tuli osoittaneeksi, miten myös mediavalta turmelee ja kyynistää. Kokoomuksen opiskelijajärjestön Tasavalta-lehden päätoimittajana hän oli tehnyt sivun mittaisen asiallisen esittelyn ensimmäisestä kirjastani, mutta nyt tasavallan ”päälehden” tähtitoimittajana hän keskittyi erityisesti mielestään huvittaviin yksityiskohtiin, kuten tilaisuuden juontajan Kyllikki Virolaisen asuun.

”Yrittäjien tappotalkoot”

Erityisen huvittavana Hämäläinen tuntui pitäneen sitä, että Parkkinen ”todistelee” hallituksen olevan maalle ”suurempi uhka kuin noottikriisi”. Sen toimet ”vievät leivän yrittäjien suusta”.

Seurannut lama vei leivän kymmeniltä tuhansilta yrittäjiltä, monilta kodinkin, ja hengen tuhansilta oman käden kautta. Hämäläinen siteerasi varmaankin erityisen huvittuneena yrityksensä myyneen Einari Kurjen sanoja: ”Suomessa on menossa yrittäjien tappotalkoot.”

Ketään ei kiinnosta sen selvittäminen, paljonko ruumiita näissä talkoissa todella tuli. Joka tapauksessa niitä tuli paljon enemmän kuin noottikriisissä, arviot liikkuvat välillä 3 000 – 15 000.

Kepua enteellisesti Paavo Väyrysen tuuraajana edustaneen Esko Ahon Hämäläinen sanoo pitäneen huolenaiheitani ”osin perusteltuina”. Osin-sanan olisi voinut jättää pois kokonaan.

Esko Ahonkin muisti pätki

Huonomuistisuus ei vaivannut yksin Laatusta. Pääministerikautensa jälkeen Esko Aho valitteli Kauppalehden haastattelussa 12.04.1995, että tilanne olisi pitänyt nähdä 1990-luvun alussa ”vielä synkempänä kuin se nähtiin”, jolloin hänen hallituksensa alkuaika olisi osattu ”ottaa rohkeammin ottein”. Mutta Aho valitteli, kun ”ei ollut ketään, joka olisi ennustanut oikein”.

Kauppalehti julkaisi kommenttini Aholle 26.04.2015 otsikolla ”Esko Ahon muisti pätkii”. Muistutin Kultaisen Sipulin keskustelusta ja Ahon osuudesta siinä sekä totesin: ”Sikäli Aho on kyllä oikeassa, että ei kyseessä ollut ennuste. Jos kysyy joltakin, paljonko saadaan yhteenlaskusta 4+5 ja tämä ehdottaa vaikkapa yhdeksää, ei sitä todellakaan juuri voi ennusteeksi nimittää. Yhtä selvästi tuolloin olivat jo yhteenlaskettavissa ne tekijät, jotka olivat vääjäämättä johtamassa umpikujaan.”

Laatusella oli siis arvovaltaista seuraa, mutta ei huonomuistisuus vapauta kumpaakaan vastuusta. Kirjassaan hän haikailee selittävää teoriaa, kuten kaikki teoriaherrat. Wilhelm Röpke, Saksan sodanjälkeisen talousihmeen keskeinen taustavoima, puolestaan sanoo, että ”meidän ei tule pitää silmällä kirjoja ja teorioita, vaan todellisuutta”.

Tapahtuma-aikaan kirja kyllä kelpasi Etelärannalle. Laatunen ei tosin saanut kuin yhden kappaleen, mutta Tapani Kahrille luovutin ulko-ovella kymmenen kappaleen paketin. Erityisesti Casimir Ehrnroothin saatanalliset säkeet hallituksen toimista olivat monelta osin suoraan kirjastani. Myöhemmin hän teki lisätilauksen lähtiessään Koiviston mukana yritysvaltuuskunnan johtajana ulkomaille.

Hämäläiselle rankka laiskanläksy

Muuta palautetta ei Etelärannasta tullut, Esko Ollila sen sijaan soitti kiittäen siitä, että kepu sai kirjasta uskon vahvistusta hallituskritiikissään.

Jonkinlaista kohtalon ivaa oli, että 25 vuotta myöhemmin Unto Hämäläinen joutui itse osoittamaan, miten pahasti kuutamollo hän oli Kultaisessa Sipulissa ollut. Hesarin kesäkuun 2013 kuukausiliitteessä oli hänen tekemänsä eläkkeelle jääneen valtiosihteerin Raimo Sailaksen laaja haastattelu, jossa Sailas kertoi, miten veitsen terällä oltiin jo viiden vuoden kuluttua 1993:”Suomen maksukyky oli yhden saksalaisen pankin ja yhden pankinjohtajan hyväntahtoisuuden varassa. Onneksi hän oli Suomen tuntija ja hänellä oli täällä ystäviä.”

Ilman tätä pelastavaa pankkia ja pankinjohtajaa Sailaksen mukaan ”ei Suomesta kehitysmaata olisi tullut, mutta elintaso olisi laskenut dramaattisesti”.

Demarit Laatusen sankareita

Toinen asia on, uskoiko tällaista lattiatason tietoa. Paljon helpompi on tietenkin uskoa toisia norsunluutorniväen miehiä, jotka Laatusella ovat hämmästyttävästi etupäässä demareita, järjestelmän uutterimpia rakentajia. Tupopöydän takapiru ja takuumies Raimo Sailas saa erityisiä kehuja.

Sailaksen viesti Kauppalehdessä 17.01.2001 oli: ”Suomen taloudessa ei hälyttävää”. Hänen mukaansa ”Suomen taloudessa ei ole sellaista hälyttävää, mitä ei olisi osattu ennustaa". Samaa sulosanomaa levittivät demarien talousgurut Pekka Korpinen ja Jaakko Kiander.

Sailas oli tunnettu siitä, että hän rakasti leikkauksia, mutta uuteen panostamiseen hänellä ei ollut mitään annettavaa, eikä yrittäjyydestä yhtään positiivista sanaa sanottavana.

Kun pääministeriksi Esko Ahon jälkeen nousi Sailaksen puoluetoveri Paavo Lipponen, menetettiin samalla viimeinen tilaisuus, jolloin Suomen kurssi olisi voitu kääntää kohti uudenlaista työmarkkinapolitiikkaa

Laatuselle Paavo Lipponen on sodanjälkeisen ajan paras pääministeri. Kuinka hyvin hän 1950 syntyneenä mahtaa muista 1940- ja 1950-luvun pääministerit?

Hänelle suuria valtiomiehiä ovat myös demarit Koivisto ja Sorsa. Lähdeluettelossa ei näy Heikki Urmaksen kirjaa, joka kertoo, miten nämä toverukset olivat KGB:n välityksellä kytkemässä Suomen Kremliin saadakseen yliotteen kepusta.

Koivisto tunsi myös ison kirjan viisauden, jonka mukaan ”hyvän sanoman tuojalla on suloiset jalat”. On muistettava myös Schumacherin sääntö: Puhujan arvovalta on suoraan verrannollinen välimatkaan, joka hänellä on tuotantoon.

Hyvin luontevaa on, että SAK:n entinen johtaja ja demarikansanedustaja Eero Heinäluoma hehkuttaa Demarissa Laatusen kirjaa ja kirjoittajaa varsin estottomasti. Samanlaisia kehuja ei ole tullut työnantajien puolelta.

EK tiukasti henkisellä nollalinjalla

Kirja osoittaa vääjäämättömästi 36 vuoden takaisten keskeisten teesieni pitävyyden: Eteläranta on jämähtänyt henkiselle nollalinjalle, kansantalous kriisiytyy ja työttömyys nousee aivan uudelle tasolle. En tosin tuolloin olisi uskonut, että se nousee puoleen miljoonaan, eikä kukaan tunne siitä huolta tai vastuuta. Vielä Kultaisen Sipulin päivinäkään en olisi uskonut, että yhteiskuntamme pystyy näin kauan kestämään näin suurta työttömyyttä.

Näin pitkälle Suomi on tullut perätilassa. Laatusen kirjassa ei näy vähäisintäkään merkkiä siitä, että hänellä tai kellään muullakaan järjestön piirissä olisi ollut yhtään vaihtoehtoista tavoitetta.

Laatunen sanoo, että hän piti itseään asianajajana, eikä asianajaja yleensäkään esitä omia visioitaan. Hän vain työsti sopimuksia liukuhihnalta, ”pragmaattisesti”, kuten tekstin julkaisumuotoon työstänyt Arto Nieminen, vanha ay-jäärä, Journalistiliiton yleläinen entinen puheenjohtaja sanoo. Se oli business as usual. ”Parivaljakolta (Laatunen-Ihalainen) ei jäänyt yksikään sopimus tekemättä".

Asianajajan tehtävänsä Laatunen kyllä hoiti ihan mallikkaasti, ainakin työtuomioistuimen pöydän takaa katsellen.

Mutta mielestäni muutama sopimus olisi kyllä ihan hyvin voinut jäädä tekemättä. Omista varsin vaatimattomista aikaansaannoksistani kärkipäässä on se, kun Juhani Saloniuksen kanssa torppasimme Ihalaisen esityksen harjoittelijasopimukseksi, millä hän pyrki tasoittamaan tietä SAK:n johtoon, ja kun oma liittoni sai torjutuksi Metallityöväen Liiton hankkeen yt-lakia täydentäväksi (= tiukentavaksi) sopimukseksi.

Oli selvää, että ”pykäläpainin” lisääminen ei edistä yhteistoimintaa. Siksi liittomme oli vuonna 1973 esittänyt fiksummaksi vaihtoehdoksi henkilöstökonsultointiohjelmaa, jota yrityshallinnon professorina myöhemmin toiminut tekniikan tohtori Tauno T. Mäki sanoi asiakasyrityksensä koulutustilaisuudessa heidän punaiseksi kirjakseen. Kun huomautin, että se on hopean värinen, hän sanoi, että ”se on meille yhtä tärkeä”.

EK raahattiin tiensä päähän

Mutta STK:ssa vaihtoehdolle ei osoitettu vähäisintäkään mielenkiintoa. Poliittinen paine lain aikaansaamiseksi oli niin suuri, että tuskin sitä mitenkään olisi saatu tarpeettomaksi, mutta se voidaan varmuudella sanoa, jos se olisi saatu toimimaan vaikkapa yt-lain rinnalla, niin työttömyytemme ei olisi nykyisellä tasolla ja paikallinen sopiminen olisi rutiinia, josta ei enää tarvitsisi vääntää kättä.

Sen sijaan STK keskittyi lain säätämisen jälkeen siihen, että yhteistoiminnassa pidettiin päällä sordiinoa. Kirjassani kritisoin melkoisen tiukasti sitä umpikireää linjaa, jonka keskusliitto omaksui lain soveltamisessa: ”Yt-lain mukaisista neuvotteluista on saatu syntymään sellainen kuva, että ne ovat ikään kuin vahvaa myrkkyä, niin että pullo otetaan vain lyhyeksi aikaa esille, naukataan nopeasti ja pannaan pullo taas kiireesti piiloon". Tällä viittasin ensisijaisesti Laatusen ja kahden muun kirjoittajan kirjaan lain soveltamisesta.

Talousnobelisti Friedrich von Hayek näki, mistä on kysymys. Siteerasin ”Punamustassa” hänen kirjansa The Constitution of Liberty sanoja: ”Konservatismi ei voi luonteensa vuoksi tarjota vaihtoehtoa, johon kuljemme. Se voi menestyä vastustamalla olemassa olevia suuntauksia ja hidastamalla epätoivottavia kehitysilmiöitä, mutta koska se ei osoita toista kehityssuuntaa, se ei voi estää niiden jatkumista. Sen vuoksi konservatismin kohtalona on poikkeuksetta ollut joutua raahatuksi pitkin polkua, jota se ei itse ole valinnut."

Saman asian eversti evp ja Klapi-Tuikon perustaja Antti Järvilehto ilmaisi metallityönantajien hallituksen kokouksessa toisin sanoin, kun hallituksen puheenjohtaja, Wärtsilän toimitusjohtaja Tor Stolpe ihmetteli, miksi työnantajat aina käyvät vain puolustustaistelua: ”Hyvät herrat, upseerina pyydän huomauttaa, että tämä ei ole puolustustaistelua. Tämä on vetäytymistaistelua.”

Tekstin loppusilaus ay-jäärän kädestä

Kirja on yhtä sankaritekojen kavalkadia, sopimuksia syntyy liukuhihnalta. Hyvä idea onkin, että ne kirjaa lopulliseen tekstin muotoon toinen kertoja, jolloin ne eivät näytä aivan yhtä estottomalta omakehulta. Velhomainen kuva siitä syntyy joka tapauksessa, vaikka ikävimmät asiat ovatkin unohtuneet. Jälleen esikuva löytyy Koivistolta, joka sanoi, että historian tuomiota ei tarvitse pelätä, kun kirjoittaa sen itse.

Laatusen kirja on vahva dokumentti siitä, että EK on saanut täsmälleen sitä, mitä se on tilannut. Se on pitkällisen ja kituliaan vetäytymistaistelun jälkeen Hayekin sanoin raahattu polkunsa päähän. Muodollisesti se päätti itse päivänsä rujolla sopimusten irtisanomisella.

Kun EK kielsi säännöissään keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut, se toisti antiikin tarun nykyaikaisessa muodossaan. Odysseys sitoi itsensä laivan mastoon, koska ei muuten pystynyt vastustamaan seireenien sulosointuja. Nämä olisivat raadelleet hänet kappaleiksi. EK katsoi joutuneensa raadeltavaksi jo riittävän monta kertaa.

Odsseys pani myös tulpat korviinsa. EK:lla ja sen edeltäjillä ne ovat olleet usein jo valmiina, mm. työsuhdeturvalakia säädettäessä.

Kirjan tekstiosa päättyy sopivasti Arto Niemisen sanoihin: ”Tämän kirjan haastatteluista voi päätellä, että palkansaajapuolella on aito huoli siitä, että Lasse Laatusen harjoittama pragmaattinen sopimuksiin pyrkivä politiikka on katoamassa työnantajalinnakkeesta". Kun aika on.

Kolmikanta on muodostanut pitkällä yliajalla olevan vasemmistovallan kivijalan, ja Lasse Laatunen on ollut sen luotettava tukipylväs.

Kauko Parkkinen
työsuhdelakimies, tietokirjailija