default_mobilelogo

Julkaistu Kanavassa 7/17 toimituksen lyhentämänä. Pois on jätetty mm. Mauno Koiviston yhdessä suurten rakennusfirmojen omistaman Suojakäytävä Oy:n ilmeinen kytky ilmajokelaisen Visen kaatoon.

Samoin puuttuu maininta Kanavan aiemmin julkaisemasta analyysistä Koiviston muistiosta hänen Kultarantaan kesällä 1981 tekemästään invaasiosta, joka katkaisi Urho Kekkosen henkisen selkärangan. 

+++

Tuomo Lappalainen on otsikoinut pääkirjoituksensa Mauno Koivistosta Kanavassa 4/2017 lyhyesti: Tekojen mies. Sen sanoma pelkistyy siihen, että hänen toimiensa tutkimusta tarvitaan ja sille tulee uutta aineistoa arkistojen avautuessa.

Viesti on aiheellinen, sillä Mauno Koivisto on pysynyt pitkästi myyttisenä hahmona paitsi siitä kirjoittajan mainitsemasta syystä, että hän toimi enemmän kuin puhui, myös sen vuoksi, että usein hänen puheensa tarkoituksena tuntui olevan pikemminkin verhota tekoja kuin valottaa niitä. Näin on otsakiehkurasta lähtien versonut pitkä myyttien jono, joiden avaaminen jää tutkimuksen tehtäväksi.

Sen voisi aloittaa vaikkapa Turun satamasta, mikä ”satamajätkän” tosiasiallinen tehtävä satamakirjurina oli, miten papereihin kirjattiin kommunistien nimet ja mitä seurauksia siitä asianomaisille oli. Seuraavaksi kaivataan ehkä tietoa kaukopartiomiehen myytistä, jonka Koivisto itsekin kerran korjasi iskuosastoksi kaukopartiosta puhuneelle toimittajalle.

Entä talousmiehen myytti? Johtajakollega Suomen Pankissa Aarre Simonen puhui ironiseen sävyyn ”meidän sosiologistamme”. Siihen tutkimuskokonaisuuteen kuuluu ilman muuta Koiviston ns. vakaan markan politiikka, joka käytännössä tarkoitti niin vahvaa markkaa, että se ei horju, ei heilu, vaikka talous onkin heikko. Kunnes sitten repesi.

Eräs pointti tässä osiossa on, kuinka lähelle kahden devalvaation yhteenlaskettu prosentti meni sitä liian pientä devalvaatiota kritisoineen Ahti Molanderin lukua, jota Koivisto tervehti viestillään: ”Teillä on erinomaisia lahjoja trumpetin soittoon. Miksi ette keskity siihen?” Samalla saadaan olennaista tietoa laman syistä.

Talousmiehen myytin alla ison tutkimuskohteen muodostaa Koiviston suhde keskitettyyn tulopolitiikkaan. Monet ovat pitäneet häntä suorastaan sen isänä, mutta edesmennyt kauppatieteen tohtori Heikki Urmas esittää kirjassaan Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät kokonaan toisenlaisen kuvan, jonka hän perustaa tupojen varsinaisen rakennusmestarin Keijo Liinamaan kanssa käymiinsä keskusteluihin ja hänen muistiinpanoihinsa.

Muistiinpanojen mukaan valtiovarainministeri Koivisto oli 1968 ensimmäisen Liinamaa-sopimuksen syntymisen suurin este pitäen sitä turhana vouhotuksena. Pääministerinä hänen kantansa kuitenkin muuttui, ja hän pyrki ottamaan keskitetystä sopimuspolitiikasta kunnian itselleen sekä syytti vuonna 1975 keskitetystä tulopolitiikasta väitöskirjan tehnyttä Urmasta valehtelusta.

Tämä kuitenkin kaivannee vielä lisätutkimusta, kuten sekin Urmaksen kertoma Liinamaan toteamus, että tämä tulee hänen muistiinpanoistaan huomaamaan, että ”kyseessä ei ole talousmies, vaan häikäilemätön valtaan pyrkivä poliitikko”.

Liinamaan näkemys sopii huonosti Tamminiemen pesänjakajien luomaan yksinäisen sheriffin myyttiin, mutta sitä tukee Koiviston oma muistio hänen vierailustaan Tamminiemessä 21.07.1981, kun hän oli jo keväällä saanut heikentyneestä Kekkosesta henkisen yliotteen. Kuitenkin keskustan Eino Uusitalo esitti Kekkoselle vielä jatkokautta.

Koivisto julkaisi muistion kirjassaan ”Politiikkaa ja politikointia 1979-81”. Hän oli palannut yhdessä Kalevi Sorsan Sosialistisen Internationaalin aseistariisuntakokouksesta, ja siitä raportointi Kekkoselle oli käynnin muodollinen peruste. Muistio ja muu teksti paljastavat kuitenkin selvästi, että todellinen tarkoitus oli kertoa Kekkoselle, mitä hänen rauhaansa kuuluu ja että Uusitalon ehdotus ei ehkä menisikään läpi aiempaan tapaan, vaan ”edessä mahdollisesti olisi toinen tilanne kuin 1978”.

Seuraavassa presidentin esittelyssä Kekkonen oli hyvin vaisu ja kuuden viikon kuluttua työkyvytön.

Kyseessä on eräs poliittisen historiamme dramaattisimpia kohtaamisia, mutta en ole havainnut sen muita avaamisyrityksiä kuin oma kirjoitukseni Kanavassa 4/89. Kekkosen ja Koiviston lisäksi paikalla ei ilmeisesti ollut muita, ja Koiviston muistio lienee ainoa dokumentti, mutta arkistojen avauduttua siitä voinee kuitenkin löytyä lisätietoa.

Eräs arvoitus sisältyy siihen, miksi Koivisto meni yksin Kultarantaan, vaikka he palasivat Sorsan kanssa yhdessä kokouksesta, jonka puheenjohtaja Sorsa oli. Myöhemmin on käynyt ilmi, että Sorsa ei tuntenut Kekkosen senhetkistä kuntoa yhtä hyvin kuin Koivisto keväällä saamansa lähituntuman perusteella.

Uskoiko Sorsa, että Koivisto joutuu suoraan suden suuhun ja Kekkonen heittää hänet ulos sekä Kultarannasta että pääministerin tehtävästä? Sorsa oli keväällä ollut Kekkosen kanssa samaa mieltä siitä, että Koiviston pääministeriys olisi saatava poikki.

Urmaksen kirjasta avautuu myös huikea käsikirjoitus siitä, miten sama parivaljakko Koivisto-Sorsa aikoi Kremlin kautta panna keskustapuolueen kuriin ja luoda pysyvän Kreml-vetoisen valta-akselin. Yhtäpitävää aineistoa sisältävät myös Alpo Rusin kirja Vasemmalta ohi ja Juhani Suomen kirja Kohti sinipunaa. Myös Jukka Seppisen kirjoista saa runsaasti tutkimustietoa.

Urmaksen mukaan Kekkonen tunsi parivaljakon suunnitelman ja jatkoi sen vuoksi tehtävässään vastoin tahtoaan. ”Kekkosen viimeinen kausi ei ollut enää muuta kuin ajan peluuta Sorsaa ja Koivistoa vastaan”, hän sanoo. Hän viittaa myös Seppo Keräsen vaiettuun väitöskirjaan, jossa oletettiin, että Kekkonen olisi halunnut seuraajakseen Liinamaan Koiviston asemesta.

Sellainen ajanpeluu nuorempia vastaan on luonnollisesti tuhoon tuomittu, mikä varmaan selvisi Kekkoselle Koiviston puhuttelusta Kultarannassa, vaikka tämä kätkikin todellisen tarkoituksensa monimutkaisiin ajatuskiemuroihin.

Selvää on, että mikä hankkeen reaalisisältö olikin, se joka tapauksessa kaatui lopullisesti Neuvostoliiton romahdukseen.

Paitsi 1990-luvun laman syntyyn, myös sen seuraamuksiin ja hoitoon, liittyi Koiviston rooli varsin vahvasti. Onhan niinkin konkreettisesta asiasta kuin itsemurhien määrästä esitettyjen lukujen vaihteluväli huikea, useita tuhansia.

Kun emeritusprofessori Antero Jyränki moitiskeli oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professorin Jukka Kekkosen 60-vuotisjuhlaseminaarissa, että kesti kauan, ennen kuin alettiin tutkia, mitä 1918 tapahtui oikeudellisesti, kysyin, olisiko jo aika tutkia, mitä 1990-luvun lamassa ja sen jälkeen tapahtui oikeudellisesti. Jyränki totesi, että hän ei voi sanoa muuta kuin, että Suomessa on tapana välttää vaikeita aiheita.

Tauolla ehdotin seuraavalle puhujalle, oikeushistorian emeritusprofessori Heikki Ylikankaalle, että hän vastaisi kysymykseeni. Hän sanoi vain, että Koiviston rooli oli merkittävä, mitä ei voi pitää uutisena. Alustuksessaan hän ei puuttunut asiaan. Ehkä nyt olisi jo sopiva aika?

Tutkimuskohteiden joukkoon on ilman muuta lisättävä myös Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen ”manuaalinen junailu” 1887 ja sen vaikutus 1990-luvun laman syntyyn.

Laman jälkihoidon osalta eräs merkittävimpiä kohteita on Koiviston Presidentinlinnassa 06.05.1992 järjestämä oikeuspoliittinen keskustelu, joka tunnetaan Koiviston konklaavina ja jossa eri lähteistä tihkuneiden tietojen mukaan korkeimpia oikeusviranomaisia ja oikeuslaitosta ohjeistettiin toimimaan siten, että pankit eivät saa hävitä niitä vastaan nostettuja oikeusjuttuja.

Tiedot ovat kuulopuheiden varassa, sillä presidentti Tarja Halonen kieltäytyi 30.07.2002 Koiviston pyynnöstä antamasta jäljennöstä tilaisuuteen liittyvistä asiakirjoista. Ehkä se kuitenkin ennen pitkää on mahdollista ainakin tutkijoille.

Myös tiedot siitä, että presidentti Boris Jeltsin olisi tarjonnut Suomelle Karjalan palautusta, mutta Koivisto olisi torjunut sen, ovat edelleen kuulopuheiden varassa.

Valtakunnan tason kysymysten ohella eräät sananmukaisesti maanläheisemmätkin asiat kaipaisivat tutkimuksen valoa, sillä ne vaikuttavat melkoisesti yleiskuvaan. Iltalehti julkaisi 23.09.1995 erikoisnumeron, jossa kerrottiin, että Koivisto oli pääministeriaikanaan osakkaana Suojakäytävä Oy -nimisessä yrityksessä, jonka toimialaan sen lainopillisen neuvonantajan mukaan kuului mm. ”konsultoiminen rakennus- ja kiinteistöalaan liittyen korkeimman päättäjätahon kanssa kaavoitus- ja rakennuslupa ym. asioissa”.

Mukana oli Koiviston lisäksi muitakin miehiä politiikan huipulta, mm. Väinö Leskinen sekä rakennusalan johtomiehiä kuten Rakennusurakoitsijaliiton toimitusjohtaja Lauri Reunanen, joka oli myös yritysten vaalirahoituksen edelläkävijä.

Muu media sivuutti asian vaieten.

Olisi syytä selvittää, ketä Suojakäytävä suojeli ja ketä vastaan, kuuluiko kohteisiin liian vaarallisia kilpailijoita, esimerkiksi ilmajokelainen Vise.

Samaan tutkimusteemaan liittyy Koiviston toiminta Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana ja tiivis yhteistyö Armas Puolimatkan kanssa. He panivat alulle aluerakentamisen silloisen Helsingin maalaiskunnan Kaivokselasta, ja Rakennuslehti julkaisikin viime vuoden 50-vuotisjuhlanumerossaan Seppo Mölsän laajan artikkelin, jossa Koivisto nimettiin lähiörakentamisen pääarkkitehdiksi. Hänen ajatuksensa oli, että ”halvalla kasatut laatikot purettaisiin 30-40 vuoden kuluttua”.

Edellä on esitetty vain eräitä tutkimuksen kohteita ja teemoja, mutta kyllä näilläkin varmasti alkuun päästään.

Pääkirjoituksensa aluksi Tuomo Lappalainen kertoo, että Koivisto oli Yleisradion vuonna 2004 järjestämässä äänestyksessä suurimmasta suomalaisesta sijalla 48 edellään mm. Matti Nykänen ja Spede Pasanen. Hän näyttää olettavan, että alhainen ranking johtuu siitä, että kansalaiset eivät tunne Koiviston tapaa toimia. Onkohan varmaa, että sijoitus merkittävästi nousee, kun hänen kaipaamansa tutkimus on sen selvittänyt? Vai onko sittenkin niin, että kyllä kansa tietää?

Toisessa ääripäässä ovat kuoleman ja hautajaisten aikaiset puheet koko kansan rakastamasta Koivistosta. Se saattaa olla sinänsä ymmärrettävää, mutta kun niitä hoettiin tv-kuuluttajaa myöten, se todella toi mieleen Neuvostoliiton, kuten eräs somettaja sanoi. Ehkä totuus on jossakin välimaastossa.