default_mobilelogo

Kuten odottaa saattoi, Iltalehti käytti 23.11.2015 kaksi aukeamaa Mauno Koiviston hehkuttamiseen kuvin ja sanoin. Lehden entisen päätoimittajan, lehdistöneuvos Jyrki Vesikansan Näkökulma-kirjoituksessa on erinomaisen merkittävän paljastuksen Koivistosta sisältävä lause: ”Sotavuosista alkaen hän oli oppinut laukaisemaan vasta, kun kohde oli varmasti jyvällä"

Koivisto tiesi Kultarannan invaasiossa 21.07.1981, että Kekkonen oli varmasti jyvällä.

Olisi historiallinen sensaatio, jos kuuntelulaitteiden äänityksestä tai muuten saataisiin kuulla, mitä toverukset Koivisto ja Sorsa sopivat lentokoneessa palatessaan Sosialistisen internationaalin kokouksesta. Varmasti he ainakin sopivat Kultarantaan menosta. Vallanvaihdoksestakin oli varmasti puhetta.

Mutta miksi sovittiin, että Koivisto menisi yksin? Sorsahan oli internationaalin aseriisuntaryhmän puheenjohtajana jopa Olof Palmea korkeammassa kurssissa KGB:ssä, kuten Heikki Urmas kertoo. Tai miksi he eivät menneet yhdessä?

Koivisto tunsi Kekkosen silloisen kunnon Sorsaa paremmin. Oliko Sorsan tarkoitus lähettää matkatoveri suden suuhun, Kekkosen alas ammuttavaksi, ja hän pääsisi vasemmalta ohi? Kävi päinvastoin.

Koiviston taitavuutta osoittaa, että hän on peittänyt jälkensä niin hyvin, että suuri joukko hänen jälkiään tutkineita huippututkijoita on sivuuttanut tämän Suomen historian erään dramaattisimmista kohtauksista merkityksettömänä.

Olisi Sampo Ahton Uuden Suomen kolumnissaan peräänkuuluttamille näytelmäkirjailijoille töitä. Varmaankin sekä farssin että tragedian aineksia (liite/www.openfinland.net 21.11.2013).

Iltalehti on muutenkin ollut hyvin altis Koiviston hämäykselle. Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun lehti juhlisti Koivistoa tupon isyydellä. Ei se tosin ole siinä ainoa. Urmaksen kirja oli ollut jo kauan markkinoilla, joilla se pidettiin pimennossa.

Terveisin: Kauko Parkkinen [mailto:kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi]

Lähetetty: 23. marraskuuta 2013 20:50
Vastaanottaja: 'jyrki.vesikansa@kolumbus.fi'; 'pasi.lehtinen@ilmedia.fi'
Aihe: "Sotavuosista alkaen hän (Koivisto) oli oppinut laukaisemaan vasta, kun kohde oli varmasti jyvällä"/Il 23.11.2013.

Syysterveisin
Kauko Parkkinen
www.OpenFinland.net 21.11.2013 Julkaisuvapaa

Koivisto 90 v.

Mauno Koivisto haki Suomelle uuden paikan” oli otsikoitu Helsingin Sanomien tähtitoimittajan Unto Hämäläisen juhlakirjoitus Koivistosta 17.11.2015, runsasta viikkoa ennen 25.11.2015 olevaa syntymäpäivää. Näin lehti täytti edesmenneen omistajansa Aatos Erkon lehdistölle määräämää tehtävää: Sen tuli olla suuntaa näyttävä majakka. Lehti halusi näyttää suunnan, jolla muun median tuli merkkipäiväsankariin suhtautua. ”Koiviston valtiomiestaitoa” tuli ylistää.

Eivätköhän sopulilaumat seuraa perässä. Niinhän ne seurasivat myös Hesarin toimittajien Lauantaiseuraa, joka loi pohjan ”yksinäisen sheriffin” nousulle Kekkosen seuraajaksi. Hesari on läpi vuosikymmenten suojellut tätä myyttiä ja sulkenut silmänsä tosiasioilta. Se ehti jo kesällä pohjustaa hänen merkkipäiväänsä erityisellä Teema-numerolla.

Varauksetta voi sanoa, että yhdenkään presidenttimme kohdalla myytti ja todellisuus eivät ole olleet yhtä kaukana toisistaan kuin Koiviston kohdalla. Hänen otsakiehkuransa ja talousmiehen maineensa luoneen, lonkalta alamäkeen viettäneen ennustekäyränsä teho on ollut maaginen. Sitä eivät maalle aiheutetut monumentaaliset vahingot ole pystyneet murtamaan.

Hänen vakaan, tosiasiassa vahvan markan politiikkansa tuhot ovat jo niin hyvin tiedossa, että jos maassa olisi länsimainen media, hän olisi joutunut siitä ainakin moraaliseen vastuuseen. Yksittäisten tuhotekojen lista on niin pitkä, että sitä on turha yrittää mahduttaa yhden kirjoituksen puitteisiin. Onhan niistä ilmestynyt kirjakin, joka on häipynyt jonnekin.

Niin häipyy ulkoavaruuteen kaikki muukin tosiasiatieto Koivistosta alkaen hänen myyttiään pohjustaneesta satamajätkä-legendasta, jota ei häiritse se, että hän oli tosiasiassa Turun satamassa kirjurina, jonka tehtävänä oli ilmiantaa kommunisteja. Vahvasti liioiteltu on myös hänen kaukopartiomies-myyttinsä.

Samaan vaikenemisen suojamuuriin törmäsivät kesällä yllättäen edesmenneen kauppatieteen tohtori Heikki Urmaksen kaksi viimeistä kirjaa Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät sekä Voi maatamme!, joissa raadollisin toveri on Mauno Koivisto ja hyvänä kakkosena hänen taistelutoverinsa Kalevi Sorsa. Vain Maikkarin Studio 55 teki ”Raadollisista” erinomaisen haastattelun.

Keskitetty työmarkkinapolitiikka on ollut suomalaista vallankäyttöä hallitseva erityispiirre 1960-luvun lopun ensimmäisestä Liinamaa-sopimuksesta lähtien. Urmas teki siitä väitöskirjan 1975, jolloin hän törmäsi suomalaisen mafiatyylisen vallankäytön kivimuuriin. Sen kummisetänä oli tuolloinen valtiovarainministeri Mauno Koivisto, joka pyrki saamaan sopimuksesta kunnian itselleen. Liinamaan muistiinpanojen mukaan hän oli kuitenkin sopimuksen suurin este pitäen sitä turhana vouhotuksena. Koiviston mukaan inflaatio olisi ollut puolueelle parempi vaihtoehto.

Heikki Urmaksen testamentti

Urmas kertoo kirjoissaan, mitä todella tapahtui. Ne perustuvat kaikkien keskeisten työmarkkinajärjestöjen arkistoasiakirjoihin ja keskeisten työmarkkinajohtajien haastatteluihin sekä ennen muuta Liinamaan ja silloisen työnantajakeskusjärjestön STK:n entisen toimitusjohtajan ja Suomen Pankin silloisen johtajan Päiviö Hetemäen aineistoon. Myös kahtiajakautuneen ay-liikkeen ”kilpailevan haaran” SAJ:n johtomiesten Olavi Järvelän ja Jaakko Rantasen panos oli merkittävä.

Keskeisiltä osiltaan kaikkien mainittujen miesten antamat tiedot olivat yhdensuuntaisia. Urmas puhuu jopa testamentista, sillä he suorastaan velvoittivat häntä tuomaan joskus tosiasiat esiin ”valheen kuoren alta” vaikkapa muistelmissaan.

Koivisto oli väitöstilaisuuden aikana Suomen Pankin pääjohtajana ja kertoi pankin lounashuoneessa menevänsä väitöstilaisuuteen kertomaan, että Urmas valehteli. Hänen sihteerinsä ilmoitti tästä myös Urmakselle, mutta Hetemäki kertoi sanoneensa, että hän pitää huolen siitä, että Suomen Pankin pääjohtaja ei mene väitöstilaisuuteen valehtelemaan. Koivistoa ei siellä näkynyt.

Kolme vuotta myöhemmin hän kirjassaan Väärää politiikkaa käyttää sivukaupalla tilaa Urmaksen lyttäämiseen moitiskellen tätä mm. siitä, että väitöskirjan tekijä ei ollut kuullut häntä. Kuitenkin Urmas kertoo pyytäneensä häntä kirjallisesti kaksi kertaa, mutta Koivisto kieltäytyi sihteerinsä välityksellä. ”Kolmatta yritystä en enää tehnyt”, sanoo Urmas.

Liinamaa puolestaan kertoi Urmakselle, että Koivisto ei tiennyt hänen tehneen muistiinpanot näiden kahdenkeskisistäkin keskusteluista. Ne kädessään hän kertoi lounaalla syksyllä 1978 tehneensä niihin muutamia lisäyksiä osoittaakseen Koiviston kirjassaan esittämät väitteet ”täysin vääriksi”. Hän jatkoi: ”Tulet muistiinpanoistani huomaamaan, että kyseessä ei ole talousmies, vaan häikäilemätön valtaan pyrkivä poliitikko"

Muistiossa oli myös Liinamaan kirja-arvio, joka päättyi seuraavasti: ”Jos yleensä Suomessa kirjoitetaan rehellisesti, Koiviston olisi kannattanut jättää ’Väärää politiikkaa’ kirjoittamatta"

Ehkä järkyttävin on kuitenkin edellä mainittujen lähteiden perusteella kirjoitettu kuvaus siitä, miten Pariisissa Unescon tehtävissä toiminut Kalevi Sorsa ”rekrytoitiin KGB:n riveihin” ja SDP:n puheenjohtaja Rafael Paasio pakotettiin vaihtamaan hänet viime hetkellä puoluesihteeriksi Pekka J Korvenheimon, ”Mustan Pekan” sijaan. Korvenheimo on asiallisesti myöntänyt julkisuudessa tapahtuneen.

Sorsalle oli jo suunniteltu urapolku myös pääministeriksi tukemaan Koiviston nousua presidentiksi. Tavoitteena oli, että Suomea ”tultaisiin vastaisuudessa johtamaan KGB-vetoisesti”. Tavoite sortui Neuvostoliiton romahdukseen.

Tosin Sorsan pääministeriys kompastui väliaikaisesti jo Ety-kokoukseen 1975, kun Kekkonen sai tietää, että USA ei tule pitoihin, jos Sorsa on pääministerinä. Hän hajotti hallituksen ja antoi Liinamaalle tehtäväksi uuden hallituksen muodostamisen.

Urmaksen mukaan Kekkonen tunsi parivaljakon suunnitelman ja jatkoi sen vuoksi tehtävässään vastoin tahtoaan. ”Kekkosen viimeinen kausi ei ollut enää muuta kuin ajan peluuta Sorsaa ja Koivistoa vastaan”, hän sanoo. Hän viittaa myös Seppo Keräsen väitöskirjaan – vaiettuun – jossa oletettiin, että Kekkonen olisi halunnut seuraajakseen Liinamaan Koiviston asemesta.

Eri lähteet – sama käsikirjoitus

Täsmälleen samat tosiasiat ovat löydettävissä myös Alpo Rusin kirjasta Vasemmalta ohi ja Juhani Suomen kirjasta Kohti sinipunaa, minkä lisäksi samoja aineksia on myös Jukka Seppisen kirjoissa. Ne ovat kuitenkin osasina muun aineiston seassa, mistä palapeli on vain koottava yhteen.

Tein tämän kokoamistyön vuonna 2008 ja tarjosin tulosta Kanavalle otsikolla SDP:n kuningastie katkesi Neuvostoliiton romahdukseen (liite).

Kanavan päätoimittaja Ville Pernaa hyllytti sen vuoden makuuttamisen jälkeen ”vainoharhaisuuden vaikutelman” ja ”lähihistorian yksityiskohtien suhteuttamiseen liittyvien ongelmien vuoksi”.

Pernaa julisti päätoimittajakautensa aluksi pyrkivänsä saamaan lehdestään vaihtoehdon vallitsevalle linjalle, mutta kytkikin sen tiiviisti demarien ja Ylen kylkeen ja otti vakikolumnistikseen heidän pääbyrokraattinsa Raimo Sailaksen. Tämä alkoi eläkeiän lähestyessä haukkua itse lastaamaansa talouden ylikuormaa (Sailas sen sanoi – Hyvinvointivaltio on rakennettu uskolle ja toivolle/www.openfinland.net 13.06.2013). Ja eläkkeelle lähtöä seurasi lähimuistin menetys, kuten Aamulehden Matti Pitko sanoi.

Arvoisalla lukijalla on nyt mahdollisuus vertailla, kumpi on ”vainoharhaisempi”, minä vai Pernaa. Pernaalla on joka tapauksessa syytä ”suhteuttaa” lähihistoria uuteen järjestykseen.

Tässä kirjoituksessa muistutin myös siitä, miten tarkoin tämä sopi demarien vallananastuksen katekismukseen Erfurtin ohjelmaan. Se oli Saksan sosialidemokraattien vaaliohjelma vuodelta 1891 ja suomennettiin viime vuosisadan alussa. Sen päätarkoitus oli ottaa valta työväenluokan käsiin. Kirjoittaja Karl Kautsky kiitteli suuresta avusta Edward Bernsteinia. Koivisto sanoi ensimmäisen presidenttikautensa aluksi olevansa bernsteinilainen sosialisti.

Käyttämistäni lähteistä kävi myös ilmi, että Sorsa oli jo alkanut puuhata Tampereelle Sosialistisen Internationaalin suurta konferenssia, joka nyt peruuntui. Jäi näkemättä, olisiko se ollut SDP:n ja NKP:n historiallisen liittoutumisen juhla.

”Yksinäinen sheriffi” iskee Kultarantaan

Kirjassaan Politiikkaa ja politikointia 1978-81 Koivisto julkaisi muistionsa vierailustaan Kekkosen luona Kultarannassa 21.07.1981. Toverukset Koivisto ja Sorsa tulivat Sosialistisen Internationaalin kokouksesta, ja muodollisesti Koivisto tuli raportoimaan sen tuloksista.

Hän oli keväällä saanut henkisen yliotteen Kekkosesta, kun tämä ei saanut hajotetuksi hänen hallitustaan. Ja tämä näkyi muistiosta reteytenä, jolla hän tosiasiassa tuli ilmoittamaan, että Kekkosen ajan peluu oli lopussa, joten hänen ei tarvinnut tulla ”utelemaan tämän kantoja”, kuten hän Kekkoselle ilmoitti. Hän ilmoitti, mitä Kekkosen rauhaan kuului.

Tein tästä sormiharjoituksena kirjoituksen, jonka työnimenä oli Kuka surmasi Kekkosen?, sillä se mursi hänen henkisen selkärankansa, ja pari kuukautta tämän jälkeen hän oli työkyvytön. Kuitenkaan Suomi tai kukaan muukaan tutkija ei ole havainnut tätä muistiota ja oivaltanut sen merkitystä. Se vaatii Koiviston omalaatuisen logiikan ymmärtämistä, ja juristin koulutuksesta on apua sen selvittämisessä, mitä rivien välissä piilee. Sieltä kurkistaa Liinamaan kuvaama häikäilemätön valtaan pyrkijä.

En uskonut yhdenkään lehden julkaisevan tätä kirjoitusta, mutta Kanavan päätoimittaja Seikko Eskola yllättäen teki sen numerossa 4/89 asiallisesti ilman muutoksia. Hän toimi journalistisin perustein. Pernaan aikana se ei olisi mitenkään mahdollista. Teksti on luettavissa kokonaisuudessaan Totuuden viimeiset hetket –kirjassa (www.kauko-kustannus.fi).

Koivisto on sanonut, että historian tuomiota ei tarvitse pelätä, kun kirjoittaa sen itse. Tämän kirjan ja muistion todellinen tarkoitus oli ilmiselvästi peittää jäljet ja kirjoittaa vapauttava tuomio hänelle itselleen.

Mutta onkohan omankäden oikeudella kirjoitettu tuomio lopullinen? Ehkä asia onkin niin kuin Nobel-kirjailija sanoi takavuosina Mukkulassa: ”Vaietuinkin asia nousee esiin, mutta silloin, kun se itse tahtoo”.

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkosen 60-vuotisjuhlaseminaarissa emeritusprofessori Antero Jyränki moitiskeli, että kesti kauan, ennen kuin alettiin tutkia, mitä 1918 tapahtui oikeudellisesti. Kysyin, olisiko jo aika tutkia, mitä 90-luvun lamassa ja sen jälkeen tapahtui oikeudellisesti. Jyränki totesi, että hän ei voi sanoa muuta kuin, että Suomessa on tapana välttää vaikeita aiheita.

Tauolla pyysin seuraavaa puhujaa, oikeushistorian emeritusprofessori Heikki Ylikangasta vastaamaan kysymykseeni. Hän sanoi vain, että Koiviston rooli oli merkittävä, mitä ei voi pitää uutisena. Alustuksessaan hän ei puuttunut asiaan.

Itse asiassa tutkimustietoa on jo, mutta se on pimitetty. Urmas kertoo, että tutkija Kjeld ”Kelle” Möller teki Kauppakorkeakoulussa väitöskirjan 1990-luvun lamaan johtaneista syistä. Hän osoitti, että Koivisto oli vaikuttamassa enemmän tai vähemmän kaikkiin tuhoisiin päätöksiin. Kaksi alan professoria oli jo hyväksynyt sen, mutta Kauppakorkeakoulun johto hyllytti sen. Varmaankin vainoharhaisen vaikutelman vuoksi.

Valtiomiestaitoa vai paniikkia?

Unto Hämäläisen juhlakirjoituksen mukaan ”Koiviston valtiomiestaitoa oli se, että hän piti langat käsissään”. Hän oli kirjoittanut liitteestä näkyvän haastattelun Hesariin 24.09.1989, joten hän jos kuka tiesi, että Koivistolla ei ollut käsissään langan pätkääkään. Koivisto oli ulkona niin pahasti, että hänen rinnallaan lumiukko näyttää sisätyöläiseltä.

Mutta siinä otsikko on oikeassa, että ”Koivisto haki Suomelle uuden (hätälasku)paikan”, kun entinen turvasatama oli äkkiä kadonnut. Se oli kuitenkin pikemminkin paniikkiratkaisu kuin hallittua valtiomiestaitoa.

Median suoja Koivistolle Hesarin johdolla on ollut rikkumaton. Kutsussa Laillisen murhan kolmannen painoksen julkistamistilaisuuteen Seinäjoella kerrottiin, että paikalla on turkulainen insinööri Juhani Suominen, joka oli asioinut Irakin suurlähetystön kanssa vuokratyötä koskevissa asioissa. Tällöin hänelle kerrottiin, että Suomen pääministeri oli ottanut heihin yhteyttä pari kolme kertaa ja esittänyt, että Vise oli saatava konkurssiin ja että rahaliikenne yhtiöön oli pantava poikki. Ei kiinnostanut.

Pääministerinä oli Koivisto, joka oli Suojakäytävä-yrityksensä kautta konsultoinut suuria rakennusyrityksiä. Vise oli näille liian paha kilpailija. Postipankin hallituksen puheenjohtajana Koivisto sanoi viimeisen sanan Visen kaatamisessa.

Jorma Ojaharju sanoo muistelmissaan, että kirjaa, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole olemassa. Tästä kirjasta lehti ei ole maininnut sanaakaan. Eipä ole olemassa myöskään Urmaksen kahta viimeistä kirjaa. Voi maatamme –kirjan esittelytilaisuuteen 16.11.2015 olivat varsin monet median edustajat kutsutut, myös Unto Hämäläinen, mutta perin harvat olivat valitut. Edes Tuomo Pietiläisen tutkivan journalismin työryhmästä ei kukaan ollut ehtinyt paikalle.

Se on ymmärrettävää. Jos Hämäläinen tuntisi kirjassa esitetyt tosiasiat, olisi alussa mainitun juhlakirjoituksen laatiminen ollut taitavallekin toimittajallekin lähes ylivoimaista, sillä hänen kirjansa osoittavat selvästi Koiviston suurimman valtiomiestaidon ja menestyksen salaisuuden: ylivertaisen kyvyn kääntää asiat päinvastaisiksi tosiasioihin verrattuna. Sen mahdollisti yksinäisen sheriffin naamion antama suoja. Edellä kerrotun lisäksi on monia muitakin esimerkkejä.

Kokoomuksen entinen puheenjohtaja Pertti Salolainen nimesi hiljan radiossa kysyttäessä Koiviston poliittiseksi idolikseen. Kokoomuksessa on hänen fanittajiaan koko joukko muitakin, Hämäläinenkin päätoimitti aikanaan kokoomusnuorten Tasavalta-lehteä.

Mutta voi olla, että mm. Kelle Möllerin väitöskirja nousee esiin haluamallaan hetkellä, vaikka hänen kuntonsa onkin tiettävästi melkoisesti heikentynyt.

Sotahistorioitsija Sampo Ahto sanoi, että 1990-luvun alun Suomen ulkopolitiikasta saattaa löytyä aineksia niin farsseihin kuin tragedioihinkin (liite). Voisi olettaa, että ainakin niillä katsojilla hauskaa, jota näkevät sen hetken, kun nuhteettoman sheriffin kupla puhkeaa ja fanittajat ottavat etäisyyttä mestaristaan. Suomalaiset näytelmä- ja muutkin kirjailijat vain ovat päässeet vasta Kekkoseen ja jämähtäneet siihen.

J.K.

Tapaus Ailus kuvaa hyvin median toimintatapaa. Hyttysiä kurnitaan, mutta suuret kalat, Koiviston ja Wahlroosin kokoiset, saavat saalistaa rauhassa. Heidän kilpeään on mukavaa ja turvallista kiillottaa.

Ailus on sopiva uhri: toiminut riittävän röyhkeästi, ei pelottavasti valtaa, vieläpä kepulainen, kuten Juhantalokin. Voi riskittömästi osoittaa, miten ärhäkkä media on, kaikki yhteen ääneen.

LIITE:

Farssin aineksia näytelmäkirjailijoille