default_mobilelogo

Jos yritysjohtajat saavat vallan yhteiskunnassa, niin sen saa yhteiskunnan vähäjärkisin osa.

Kirjailija Erno Paasilinna

Kikyn jälkijäristysten ensimmäinen erä, yrityssektorin neuvottelut, alkaa olla jo loppuvaiheessaan, joten voidaan arvioida, miten se selvisi siitä seikkailusta, johon se lähti ryhtyessään peesaamaan Juha Sipilää ja hänen hallituksensa uhkapeliä. Vastaus on selvä: Se ei selviytynyt. Seurauksena oli, että työnantajalinnakkeen Etelärannan jo kauan pinnan alla muhinut rappio purkautui sekasortona, jonka veroista ei ole aiemmin sopimusrintamalla nähty. Ja julkisen sektorin melskaaminen on vasta alkamassa.

Kun Paasilinnan veljessarjasta teräväkynäisin aikoinaan esitti yllä olevan mottolauseen, sitä voitiin pitää vain sosialistien tavanomaisena herjana, mutta kikyn jälkeen asia on pakko ottaa uuteen harkintaan, niin täydellistä järjen köyhyyttä tämä harharetki osoitti.

Tämän murhenäytelmän siemenet kylvettiin jo silloin, kun elinkeino- ja työnantajajärjestöt yhdistettiin vuonna 2005. Silloin ykköspaikat menivät yleensä elinkeinopuolen yleismiehille, jokunen naisillekin, ja työmarkkina-asiat jäivät kakkossarjaan. Samalla katkesi se tieto- ja osaamisperinne, jolla oli jotenkuten pärjätty, vaikkakaan ei likimainkaan tasapäisesti ay-liikkeen kanssa.

Sekä yhdistyneen EK:n että sen jäsenliittojen toimitusjohtajiksi ja muihin avaintehtäviin tuli ulkopuolisia ”ummikoita”. Diplomaattiuralta tullut EK:n ensimmäinen toimitusjohtaja Leif Fagernäs selvisi vielä yllättävän hyvin, mutta kun kokoomus valtasi Etelärannan ja toimitusjohtajan ainoa meriitti oli kokoomuksen jäsenkirja, oli ovi avattu katastrofeille. Kyläpoliitikon meriiteillä varustettu Mikko Pukkinen juoksi kokoon raamisopimuksen ja sai lähteä sen jälkeen raamit kaulassa. Seuraajalla Jyri Häkämiehellä oli valtakunnan tason meriittejä, ja hänen puheistaan kuulikin heti, että hän oli työmarkkina- ja työsuhdeasioissa täysin pihalla.

Kun tähän tilanteeseen iski reippaalla amatöörihengellä ja uskonvarmuudella varustettu pääministeri Juha Sipilä kokoomuksen Alexander Stubbin ja perussuomalaisten Timo Soinia tuuranneen Jari Lindströmin tukemana, ei tarvittu paljoakaan selvänäköisyyttä tietääkseen, mitä heidän kiky-sopimusta juhlistaneen nyrkkien paukuttelunsa jälkeen oli tulossa. Se on Suomen synkintä työmarkkinahistoriaa (www.kaukoparkkinen.com 30.01.2020/Juha Sipilän hallitus ajoi Suomen kiky-suohon).

Tunarien talkoot

Jos joku viitsisi tutkia asiaa, olisi mielenkiintoista tietää, oliko pelkkää sattumaa, että ”baanalle” osui samaan aikaan niin monta toimijaa, joista Kekkosen ”saatanan turnarit” on aivan liian lievä ilmaus. Sen sijaan vastapuolella vanhat tekijät SAK:n puheenjohtajan Lauri Lylyn johdolla hoitivat hommansa ammattitaidolla. Hän otti ohjat heti kesäkuun alussa 2015, ja maali oli 29.02.2016, jolloin sopimus allekirjoitettiin.

Kolmen ministerin koplan lisäksi keskeiseen rooliin nousi elinkeinoministeri Olli Rehn, joka palkittiin Suomen Pankin pääjohtajan pallilla, ja taustalla hääri suuri ja toistaiseksi täsmentämätön joukko menneisyyden hämärämiehiä työmarkkinajärjestöistä.

Se tiedetään paljastuskirjan ansiosta ja sen jälkeen presidentti [Sauli] Niinistön omasta tunnustuksesta, että hän oli kiky-kummi (”Sopikaa mitä tahansa, kunhan sovitte”). Iltasanomien 14.01.2020 mukaan ”kirjaus syntyi pitkälti akselilla Lyly-Häkämies-Palola (STTK)”.

Taustajoukoissa häärinyt EK:n entinen työmarkkinajohtaja Lasse Laatunen kertoo muistelmissaan, että Niinistö kävi SAK:n edustajakokouksessa kiittämässä Lylyä.

Minäkin kiittelin ja onnittelin Tampereen pormestarin pallilla palkittua Lylyä, kun tapasimme Huurteen ja Suomen kylmäteollisuuden perustajaisän, vuorineuvos Paavo V. Suomisen 100-vuotisvastaanotolla 12.02.2020, joskaan en ehkä yhtä vuolaasti kuin Niinistö. Lylyn kesäkuussa 2015 asettamien tavoitteiden kannalta suoritus meni ihan nappiin, ja työnantajat menivät täydellisesti ”halpaan”. Siihen loppuivat pakkolaeilla uhkailut sekä höpinät paikallisesta sopimisesta kuten muukin työelämän kehittäminen ja yrittäjyyden edistäminen.

Suorituksen arvoa tosin himmentää hieman se, että vastapuoli edusti niin surkeaa amatööritasoa. Häkämies ei varmuudella ymmärtänyt, mistä sovittiin, ja Juha Sipilä ei tajunnut sitä koko pääministeriaikanaan, vaikka saikin jälleen maan sekaisin irtisanomislakihankkeellaan, jonka hänelle syötti yrittäjäjärjestön Mikael Pentikäinen saateltuaan hänet ensin näyttävästi yhteiskuntasopimusseikkailuun Maaseudun Tulevaisuudessa, josta löysi turvasataman Hesarin potkujen jälkeen.

”Mitä sillä uholla voitettiin?”

Sitaatti on Lasse Laatusen haastattelusta Hesarissa 28.02.2020 Hän tosin tarkoitti sillä viime syksynä alkaneita työmarkkinaneuvotteluja, joissa kiky-satoa korjattiin, mutta täsmälleen sama uho leimasi koko kikyä alusta alkaen, missä hän siis oli itse mukana. Nyt tämä typeryys korotettiin toiseen potenssiin, mitä vielä tehostettiin ”aktiivimallilla”.

Tässä vaiheessa avainasemaan nousi Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtaja Minna Helle, joka loikkasi kesken valtakunnansovittelijapestinsä työnantajaleiriin, mutta oli hankkinut kannuksensa Journalistiliiton lakimiehenä ja Tehyn työtaistelupomona.

Näin järkyttävää nimitystä ei varmasti olisi tapahtunut ”vanhan liiton” aikana. Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto nimitti Hellettä uppiniskaiseksi, mutta lähikokemuksella voisi käyttää rumempaakin ilmaisua hänen ylimielisyydestään ja yrittäjien halveksunnastaan. Hänen uppiniskaisuutensa tuli maalle kalliiksi, neuvottelusuma ja järki seisoivat kuukausikaupalla mutta lakkosuma kasvoi.

Oma käsitykseni on, että sellaiseen, joka luottaa Minna Helteeseen, tulee soveltaa vuoden 1734 lakia: Kärsiköön itse vahingon, kun ei paremmin eteensä katsonut (Löysikö headhunter myös Minna Helteen Teknologiateollisuudelle?/www.kaukoparkkinen.com 08.05.2018). (Pentikäinen oli headhunterin löytö.)

Laatunen kertoi Hesarin haastattelussa, että Helle tiesi hyvin hänen edeltäjänsä sopineen kiky-tunnit määräaikaisiksi, minkä liiton hallintokin oli hyväksynyt. Maalaisjärkikin sanoo, että kun Sipilä kauppasi kikyn talkoina, niin eivät talkoot loputtuomasti kestä eivätkä suomalalaiset yritykset voi perustaa pärjäämistään vain talkoiden varaan.

Talkootanssit unohtuivat?

Hyviin tapoihin kuuluu kiittää talkooväkeä hyvästä työstä, minkä jälkeen olisi voitu sulassa sovussa katsoa, miten siirrytään normaaliin päiväjärjestykseen, niin että molemmat osapuolet saavat jotakin. Mutta Helteen jääräpäisyys levisi kuin koronavirus. Metsäteollisuuden työmarkkinajohtaja uhosi, että talkootunneista ei luovuta, ja samaa julisti EK:n Häkämies. Millähän valtuuksilla, kun EK oli säännöillään irrottautunut työmarkkinaneuvotteluista?

Eräs aktiivisimpia kiky-kiivailijoita oli Postin työnantajaliiton Paltan toimitusjohtaja Tuomas Aarto, joka kirjoitti heti aluksi Hesarin mielipidepalstalla, että yritysten oli pakko tehdä kiky-typeryydet. Sanktiota koskevaa kysymystä kaikenlaisia työmarkkinahullutuksia aina uskollisesti tukeva Hesari ei julkaissut.

Yle piti jopa tarpeellisena värvätä myös kirjassaan Markkinat ja demokratia järkyttävää ihmisten halveksuntaa osoittanut Björn Wahlroos Ykkösaamuun todistamaan, että Suomesta loppuu paperiteollisuus, jos vaatimukseen suostutaan.

Surkuhupaisaa oli seurata, miten taitavasti kiky-kiivailijat sitten hävittyään matsin selittivät, että kiky-tunnit oikeastaan jäivätkin olemaan, ne vain muuttivat muotoaan, kun mm. joustoja lisättiin. Tarvittiinko tähän koko mekkala? Näin he varmistavat, että kiky jäi muhimaan vielä tulevienkin sopimusneuvottelujen iloksi.

Tällaiset muistot ovat sitkeähenkisiä, ne jopa periytyvät sukupolvelta toiselle. Turun Crichton Vulcan -telakan, Wärtsilän edeltäjän, 1920-luvun lopun lähes vuoden mittaisen lakon ja työsulun muistot nousivat pintaan vielä 1970-luvun metallin lakossa.

Häkämies sentään älysi tässä vaiheessa pysytellä hiljaa. Toivoi ilmeisesti, ettei häntä muistettaisi, sillä Pukkinen sai lähtöpassit paljon vähäisemmästä syystä.

Kello käy, mutta Hakulista ei sumun seasta näy

Suomen työelämän tulevaisuus on yhtä sumuinen kuin Holmenkollenin 50 kilometrin hiihto. Hallitus vahvisti ihmiskäsityksensä ja arvonsa vakuuttamalla Ylen Ykkösaamussa 01.02.2020 omistajaohjausministeri Tytti Tuppuraisen suulla täydellistä luottamustaan siihen tapaan johtaa yritystä ja kohdella työntekijöitä, jota Posti oli osoittanut. Pääministeri Sanna Marin oli jo aiemmin vahvistanut sen nimittämällä hänen edeltäjänsä ja Postin toimet hyväksyneen Sirpa Paateron ministeriksi.

Toinen tie, jossa yritykset ja yrittäjät lähtisivät yhdessä kehittämään johtamista ja tekemistä lattiatasolla, on poissuljettu. Ruotsin esimerkkiin viittaajat eivät näytä tietävän, että Ruotsissa keskistetty tulopolitiikka oli yhtä surkeaa kuin Suomessakin 1980-luvulle saakka, mutta tuolloin kaksi yritysjohtajaa, Volvon Pehr Gyllenhammar ja Asean Curt Nicolin ottivat työantajajärjestöissä aloitteen käsiinsä ja lähtivät purkamaan lahoja rakenteita.

Meillä ei ole ketään, jolla olisi kapasiteettia tähän. Nokian toimitusjohtajaksi juuri nimitetty Pekka Lundmark olisi ehkä lähinnä mahdollinen, siitä hänen puheensa Teknologiateollisuuden puheenjohtajana 30.11.2011 antoi siitä viitteitä, mutta ainakaan heti Nokia-kauden aluksi se ei ole mahdollista.

Puolueita asia ei kiinnosta senkään vuoksi, että poliitikon katse kantaa vain seuraaviin vaaleihin, ja todellinen uudistus ei siinä ajassa ehdi näyttää vaikutustaan. Tarvittaisiin valtiomiehiä, jotka näkevät seuraavaan sukupolveen. Eivät myöskään makroekonomistit ymmärrä asiasta mitään, joten heiltä ei saada apua. Numeromiesten mafia jatkaa entistä rataansa. Kello käy, mutta [Veikko] Hakulista ei sumun seasta näy.

Työllistämiskeinottelua

Ellei olisi niin tärkeästä asiasta kysymys, olisi vain surkuhupaisaa seurata, miten hallitus toisensa perään vääntää erilaisia vippaskonsteja, joita se nimittää työllisyystoimiksi, välttääkseen niiden työllistymisen esteiden perkaamisen, joiden pystyttämistalkoisiin ne kaikki ovat perussuomalaisten edeltäjää SMP:tä myöten osallistuneet joko hallituksessa tai ay-liikkeen tukipuolueina. Jos ne ryhtyisivät purkuhommiin, se merkitsi tämän tosiasian tunnustamista.

Ne etsivät ”työllistämiskeinoja”, mikä jo sananakin osoittaa, että kysymys on keinottelusta.

Jos jotakin kuitenkin ihan oikeasti kiinnostaisi, miten tähän on tultu ja miten tästä voitaisiin jatkaa, hän voi sen helpoimmin tehdä kolmen kirjani avulla, joiden tarjouspaketti on liitteenä. Näin tehdään tuhopolitiikkaa (1981) kertoo, miten projekti aloitettiin 1970 -luvulla. Yrittäjä tulopolitiikan hukkaputkessa (1983) kertoo, miten vyörytys yrittäjiä ja yrityksiä vastaan käynnistettiin työsuhdeturvalain peitenimellä, ja Onko maallamme malttia viisastua? antaa aineksia suunnan muutokseen.

Lisää aiheesta

www.kaukoparkkinen.com
www.kauko-kustannus.fi

Liite

Pakettitarjous:

Yllä mainitut kolme kirjaa suoraan kustantajalta yhteishintaan 45 euroa, ilman kuluja (norm. 56 eur).

Tilaus suoraan sähköpostilla: kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi

Tilaajan nimi ja osoite