default_mobilelogo



"Historiantutkimuksen Usain Bolt" häpäisee sortajia vastaan puolustautuneet yrittäjät

Yrittäjäliikkeen historian kirjoittaja Timo Mikkilä, kerrot kotisivuillasi olevasi ”historiantutkimuksen Usain Bolt”, jolta ”tekstiä ja tutkittua tietoa tulee nopeasti”. Ja sen huomaa. Teksti on armeijan runokielellä ilmaistuna kuin juosten k…., ja sitä tulee kuin koiralta k…..

Varmaan palkkiotkin ovat sitten samaa luokkaa kuin Boltilla. Meillä jäsenillä on oikeus tietää, paljonko olemme tästä koviin ja koreisiin kansiin pakatusta ala-arvoisesta hengentuotteesta maksaneet. Onko laskutusperusteesi sivujen lukumäärä, koska mukana on monia tyhjänpäiväisiä tarinoita, ja niitä on venytetty turhan takia.

Nämä perustiedot olisi yrittäjäjärjestön johdon tullut selvittää jo kirjaa tilatessaan. Vai tiesivätkö he, ja luottivat siihen, ettei pikajuoksuvauhdissa kaikkia asioita ehdi kaivella?

Olet kyllä ammattimies alallasi, mutta malli ei ole puolueettoman historiantutkimuksen kalupakista vaan Neuvostoliiton perintöarkusta. Jos Puolue sanoo, että on häivytettävä tietty Puolueelle kiusallinen tapahtumasarja ja siitä kertova kirja tai mies, joka tietää liikaa, niin Sinultahan se käy, samalla ammattitaidolla kuin esikuviltasi. Hallitset kaikki keinot kuvan rajausta myöten (s. 229). Ellei sekään auta, voidaan mies seuraavaksi julistaa kansanviholliseksi.

Olen kirjasi johdosta käynyt läpi sitä sähköposti- ja muuta aineistoa, jota olen vuosien varrella lähettänyt Risto Heikkilälle, Jussi Järventaukselle ja SY:n työvaliokunnalle ennen kaikkea tupo-harharetken välttämiseksi, alueella, jolla yrittäjiä sorretaan pahiten, mutta jossa SY:llä olisi ollut historiallinen tilaus toimia tiennäyttäjänä. Tällöin olen alkanut ymmärtää, että ei Sinulla olisi ollut kapasiteettia käsitellä sitä asiakokonaisuutta ja -määrää, josta varmaan valtaosa on ollut tallella arkistojen kätköissä. Et voinut juoksuvauhdissasi saada siitä mitään haraviisi, kuten Pohjanmaalla sanotaan. Ymmärrän myös halusi olla kuulematta minua Järventauksen lupauksesta huolimatta.

Tosiasiat olisivat olleet Sinulle liian rankkoja. Siksi oli parempi kirjoittaa Lukemista kaikille -tyyppisiä tarinoita. Tietosi tuskin ovat edes keskivertoyrittäjän tietojen tasolla, eivätkä hermosi varmaan olisi kestäneet edes TäysOSuVa-kirjani lukua Kun SYKL:n kupla räjähti silmille. Räjäyttäjiä olivat kirjasi sivuilla paistattelevat politrukit. Vastaanottokykysi olisi varmasti ylittänyt jo seuraava pieni ote kirjasta:

Asian ollessa vielä ennen vuoden 1983 vaaleja eduskunnassa oli Helsingin Karjala-talossa keskustapuoluelaisten yrittäjien kokous. Siellä puolueen puheenjohtaja Marjatta Väänänen oli kertomassa puolueen kannasta. Tilaisuuden puheenjohtaja tiukkasi täysin selvää vastausta, miten kepu asiassa toimii. Marjatta Väänänen vastasi, että puolueen eduskuntaryhmä oli tehnyt selvän päätöksen, että he eivät hyväksy mitään muutoksia lakiesitykseen, elleivät SYKL ja Pienteollisuuden keskusliitto PTK niitä yhdessä esitä. Jonkin ajan kuluttua puheenjohtaja vielä tiukkasi, voisiko Marjatta Väänänen vielä selkeämmin ilmoittaa kepun kannan. Väänänen nousi hieman vaivaantuneena hymähtäen ja ihmetteli, miten hän tämän selkeämmin voisi asian ilmaista ja toisti aiemmin sanomansa.”

Miksi et luopunut tehtävästä, joka ylitti kykysi?

Mutta jos ei oma taito tai uskallus olisi riittänyt, olisi pitänyt luopua tehtävästä tai pyytää apuvoimia. Tämä ”historia” on häpeäksi tohtorismiehelle ja loukkaus yrittäjiä kohtaan. He olisivat ansainneet kunnon historian. Edellä siteeratusta luvusta olisi löytynyt ohje myös historian kirjoittajalle: ”Suomalaisia yrittäjiä ei pidä loukata millaisella kähminnänhengellä tahansa".

Et ole noteerannut myöskään tuekseni perustettua työmarkkinaneuvottelukuntaa etkä sen puheenjohtajaa Erkki Raitalaa. Jos olisit viitsinyt käydä läpi sen pöytäkirjat ja vähän hiljentää vauhtiasi, olisit huomannut siellä tekstin, jonka Raitala 29.09.1983 nimenomaan halusi sanella itse: ”Neuvottelukunta on mielihyvin pannut merkille työmarkkina-asiamiehen toiminnan ja julkiset kannanotot ja katsoo niiden olevan sopusoinnussa neuvottelukunnan toimintalinjan kanssa".

Raitala oli tulisieluinen yrittäjä, joka antoi alkupotkun vastarintaliikkeelle. Hän oli myös Radio- ja tv-kauppiaiden liiton puheenjohtajana käytännössä yksin torjunut ns. pisteveron, johon yksikään vain kompromisseja tavoittelevista politrukeista ei olisi pystynyt.

Tuon tiedon olisit löytänyt myös TäysOSuVa-kirjastani, joka kertoi myös, että työvaliokunnan puheenjohtaja Matti Lepistö, Viipurin Leipä Oy, kehui ”HukkaputkeaPääkaupunkiseudun Yrittäjälehdessälämpimästi, etten sanoisi estottomasti”. Lepistöäkään ei kuultu, vaikka esiintyikin valokuvassa.

Vaille huomiota on jäänyt myös neuvottelukunnalle tekemäni selvitys työelämän tasa-arvosta yrittäjän kannalta, joka ensimmäisen kerran toi esille sen yrittäjiä sortavan epätasa-arvon, jota ei edelleenkään ole olennaisesti korjattu.

Olet kyllä hyvässä ja arvovaltaisessa seurassa. Täsmälleen yhtä tunnollisesti Lasse Laatunen häivytti muisteluissaan kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa, samoin kuin sen kirjoittajankin. Vieläpä samasta syystä. Kotipesän surkea touhu ei kestänyt päivänvaloa.

Kolme nimetöntä juristia

Kerrot mm, miten jäsenmaksutulojen kasvu lisäsi mahdollisuuksia palkata uusia asiantuntijoita: ”Ratkaisevaa oli esimerkiksi kolmen, omiin erityisalueisiinsa syvällisesti perehtyneen juristin merkitys mm. lainvalmistelun seurannassa ja siihen liittyvien lausuntojen, kannanottojen ja esitysten valmistelussa".

Siinä se oli todella taitavasti kolmella rivillä siistiin pakettiin pantuna, nimiä mainitsematta, Ritva Sjöholmin kanssa tekemämme työ. Siellä vain toimistossa pöydän ääressä lausuntoja pakersimme. Mutta kun me Ritvan kanssa olimme ”mm. -joukkoa”, niin kukahan se kolmas ja ne muut olivat? Tiedossani ei ole muita kuin Anna Lundén, jolle kaikki kunnia, mutta hän tuli vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin.

Koskeeko ”Jompan sääntö” (pdf) myös historian kirjoitusta? Ehkä se on suorastaan yleissitova, kun Laatunenkin noudattaa sitä niin tunnontarkasti?

Minä tulin ensimmäisenä työmarkkina-asiamiehen nimikkeellä ”työsuhdeturvakapinaa” operoimaan ja Ritva vähän myöhemmin yritysverotusta perkaamaan. Kiersimme kentän tilaisuuksissa enemmän kuin nykyisin moninkertainen porukka yhteensä. Oliko arkistosta hävitetty mm. puolueesi silloisen päälehden, Oulussa ilmestyvän Liitto-lehden numero, jossa juhlapuheeni yrittäjäjuhlassa Raahessa julkaistiin sanasta sanaan, in extenso, kuten juristit sanovat, ja täytti koko sivun? Vastoin tarkoitusta jouduin aloittamaan myös työsuhdeasioiden puhelinneuvonnan, koska ketään muuta ei siihen ollut.

Kuvissa paistattelevat, pohjalaisittain keekoilevat, ne samat politrukit, jotka estivät sen työsuhdejohtamisen uudistamisen, joka olisi ollut seuraava vaihe, pahimpana heistä heti Risto Heikkilän jälkeen kuvassa työllisyysohjelman esittelijänä sooloilemassa kepun Olavi Lahtela (s. 229) ja heti seuraavana mikkeliläinen talousneuvos, kepulainen Veikko Kaustinen. Sen sijaan he lähtivät viemään järjestöä koko sen historian pahimmalle harharetkelle ”kohti tupopöytää”.

Vieläkin korvissa melkein kuuluu rutinaa järjestön selkärangan murtuessa, kun Arne Berneriä puheenjohtajana seurannut Eino Rajamäki 1985 ilmoitti, että ”ääni muuttuu kellossa” (s. 234). Tosiasiassa kellosta katosi ääni. Sillä ei ollut juuri muuta agendaa kuin ”kohti tupopöytää”, jonka jälkeen tiemme erosivat ja aloin julkaista OSuVa-lehteä, mitä politrukkien hermot eivät lainkaan kestäneet. He alkoivat sovitella ylleni pakkopaitaa ja uhkailla irtisanomisella.

TäysOSuVassa kuvasin tapahtumaa: ”Omasta näkökulmastani SYKL suunnisti runsaan kymmenen vuoden takaiseen aikaan ja otti reilun kierroksen takapakkia".

Rajamäki oli kokoomuslainen, mutta ei politrukki, joka mielestäni asettaa puolueen edun ykköseksi. Hän jopa yritti muistuttaa politrukeille, että ajoin lehdellä yrittäjän asiaa, mutta hänellä ei kantti kestänyt, varsinkin kun pääministeri Sorsakin painosti. On tietysti komeaa, että uhkaa tasavallan pääministerinkin asemaa!

Kun Bühlerin jälkeen hänen seuraajansa Kari Heikkilä kutsui minut antamaan kahtena iltapäivänä viikossa työsuhdeneuvontaa, joka ennen kännykkäkautta tapahtui toimistosta käsin, oli huoneeni Rauno Vanhasen huoneen vieressä, ja väliseinä oli ohut. En havainnut hänen juuri muuta puuhaavan kuin tupohanketta, että kepu pääsisi sitä kautta isojen poikien joukkoon. Siitä hän sai Risto Heikkilältä kiitostakin.

Tupopöydässä ei mitään hyvää tarjolla yrittäjille

Tunsin tupopöydän, sen pelin, pelisäännöt ja pelaajat sekä heidän taitonsa ja tiesin, että yrittäjillä ei ollut sieltä mitään hyvää saatavissa, jos jostakin ihmeen kohtalon oikusta järjestö sattuisikin sinne pääsemään.

Ei voi juuri järjettömämpää hanketta kuvitella, joten varoitin Raunoa aina, kun käytävällä tapasimme, ja lähetin lukuisia kirjeitä ja myöhemmin sähköposteja toimistolle ja työvaliokunnalle, mm. 16.02.1996: ”Luotaessa silloisen SYKL:n työmarkkinaroolia otettiin selkeän tietoisesti kriittisen opposition rooli. Perusteita oli kaksi: Toisaalta voimavarat eivät olisi riittäneet muuhun, ja toisaalta mukaan meno olisi syyllistänyt myös SYKL:n ilman todellista vaikutusmahdollisuutta.”

Tämä rooli oli SYKL:n työmarkkinapoliittisessa ohjelmassa määritelty siten, että ennen jokaista sopimuskierrosta työnantajajärjestöille olisi esitetty omat tavoitteet, ja sopimuskierroksen jälkeen olisi esitetty jälkiarvio. Tätä ei edes yritetty toteuttaa, eikä Sinun tutkijan silmäsi ohjelmaa havainnut.

Jos olisit viitsinyt tutustua Hukkaputki-kirjaani, olisi asia selvinnyt luvusta ”Miksi työmarkkinapolitiikassa tarvitaan järjestäytynyt oppositio?

Tuosta viestittelystä varmaankin paistaa tietty epätoivo, kun en voinut ymmärtää, miksi järkipuhe ei mene perille. Mutta se vain vahvisti sen kokemukseni, että kun kovapäiset miehet ovat päättäneet tehdä typeryyden, niin ei heitä mikään saa pysähtymään. Mitä järjettömämpi hanke on, sitä varmempaa tämä on, koska sitä kovapäisemmät miehet ovat asialla.

Kerrot, miten Pienteollisuuden Keskusliiton PTK:n ja SYKL:n yhdistyessä PTK:n lehti kertoo näiden järjestöjen puheenjohtajien Ensio Romon ja Eino Rajamäen haaveilevan, että uusi keskusjärjestö pääsee vaikuttamaan kolmikantamenettelyyn (s. 176). Ja onkin päässyt mukaan muutamiin, mutta ilman mitään todellisia tuloksia. Väität kuitenkin, että ”ensimmäinen voitto” oli Lipposen hallituksen aikainen työaikalain uudistus, joka salli työajasta sopimisen ”pienille yrityksille sopivalla tavalla” (s. 272).

Et itse tunne lainkaan yrityksen käytännön tasoa, mutta eivät näytä tuntevan tietolähteesikään. SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen sen sijaan sanoi selkeästi, että laissa on ”kolme lukitusta”. Ne ovat niin monimutkaisia, että en usko yhdenkään pienen yrityksen niitä noudattavan, joten niillä on koko ajan lakitupaan joutumisen riski. Näihin ”lukituksiin” kaatui työaikalain paikallinen sopiminen viimeksi.

Edelleen pitää täsmälleen paikkansa se, mitä Metalliliiton neuvottelupäällikkö Kyösti Kiuru sanoi eläkkeellelähtöhaastattelussaan Demarissa 26.03.1998: ”Suomessa maksetaan maailman korkeimpia ylityökorvauksia maailman monimutkaisimman laki- ja sopimusjärjestelmän kautta. Ei sillä tavalla uusia työpaikkoja synny.”

Kirjan synkin sivu

Kerrot sivulla 303, että ”kun SY:n pyrkyä tupopöytään katsoo 2010-luvun näkökulmasta, päätös oli Järventauksen mielestä ’aikansa tuote’”. Hänen mukaansa tupopöydän horjumisesta ei ollut merkkejä”! ”Työmarkkinakeskusjärjestöjen yhteistyöllä ja siihen pohjautuvalla keskitetyllä tulopolitiikalla näytti olevan vahva tulevaisuus".

Järkyttävää!

Ei päätös ollut aikansa tuote, vaan SY:n menneisyyteen jämähtäneen johdon tuote. Kun Rajamäen ”kello-puhe” merkitsi kymmenen vuoden takapakkia, niin nyt tuli kaksi kierrosta lisää. Järventaus ei ollut lukenut ”Tuhopolitikkaa”, eikä ”Hukkaputkea”, eikä mitään viestejä, vaan oli ollut täysin säkki päässä!

Nyt Järventaus kertoo kirjassa, että SY:n arvio keskitetyn tulopolitiikan tulevaisuudesta ja sen edullisuudesta maalle oli muuttunut vuosina 2000-2010. Oli havaittu, että Suomi ei selviäkään jäykillä työmarkkinoilla. Kuitenkin hän vielä 04.04.2002 Pääkaupunkiseudun Talousuutisissa kuvansa kera julisti, että yrittäjät olivat ”yhä matkalla tupo-pöytää” (pdf).

Ainoa muutos, joka tässä vaiheessa tapahtui, oli se, että kun tupopöytä-hanke siihen saakka ajoi kepun tavoitteita, niin nyt se ajoi uuden puheenjohtajan Eero Lehden henkilökohtaisia tavoitteita. Hänen oli määrä päästä sen kautta eduskuntaan, minkä jälkeen elinkeinoministerin salkku odotti häntä kuin illallinen Manua. Jäi vähän ”vaiheeseen”.

Vähän ennen eläkkeelle lähtöään Järventaus soitti aamulla heti yhdeksän jälkeen ja kysyi, olinko huomannut, että he olivat siirtyneet minun linjoilleni pois tupoajatuksista. SY:n politiikka oli niin sekavaa, että ei siitä saanut selvää, mutta ihmettelin soiton ajankohtaa. Syy oli siinä, että Järventaus oli Vantaan elinkeinopäivän paneelissa iltapäivällä. Hän oli havainnut nimeni osanottajaluettelossa ja pelkäsi nyt, että panisin hänet tilille siellä. Ei se kuitenkaan ollut paikka, jossa olisi selvitelty järjestön asioita.

Ällistyttävä on hänen väitteensä, että SY:n näkemys sai myös vastakaikua. ”Elinkeinoelämän Keskusliitto on muutamia kertoja ilmoittanut luopuvansa keskitetystä tulopolitiikasta".

Se siis menikin näin perin! Tosiasiassa Järventaus taisi olla elinkeinoelämän puolella viimeisiä, joka heräsi todellisuuteen. Tosiasiassa silloinen STK alkoi rimpuilla eroon tupoista heti ensimmäisen kirjani jälkeen 1981, minkä ensimmäisenä noteerasi SAK kommunistinen toinen puheenjohtaja Aarno Aitamurto Kansan Uutisissa (Viimeinen mafiapomo / www.kaukoparkkinen.com 01.12.2017)).

Kyllä historian kirjoittajallakin pitäisi olla sen verran yleistietoa ja tutkijan eetosta, ettei niele kritiikittömästi mitä tahansa ufotarinoita.

Yleishistoriakaan ei hanskassa

Mutta yleisen poliittisen historian tuntemuskaan ei näytä kuuluvan vahvuusalueisiisi, Timo Mikkilä, vaikka olit Maakansan politiikan toimittajanakin. Pidät mm. SDP:n vaatimuksia ja puheita 1980-luvulla liioiteltuina, ilmeisesti Koiviston pelkoakin, taustalla sosialismin pelko. Et näytä tuntevan Heikki Urmaksen, Alpo Rusin ja Jukka Seppisen kirjoja, jotka kaikki vähän eri kanteilta mutta yhtä pitävästi osoittavat, miten Koivisto ja Sorsa parivaljakkona veivät Suomea KGB-kytkennän kautta Kremlin kylkeen tavoitteenaan lannistaa ennen kaikkea keskusta, jossa he näkivät pahimman uhan heidän täydelliselle vallalleen. Kreml kukistui kuitenkin juuri ennen kuin Tampereen sosialistisen internationaalin konferenssia, jossa olisi saattanut tulla ikäviä päätöksiä.

TäysOSuVasta olisit saanut tietää senkin, että Koivisto tunnusti 1980-luvun alussa, että hän oli kymmenen vuotta aiemmin uskonut kapitalismin, oikeammin markkinatalousjärjestelmän, sortuvan Suomessa kymmenessä vuodessa. Holkerin sinipunahallituksen synty taas osoitti Koiviston juonikkuuden, joka rauhoitti vain kaltaisia hyväuskoisia hölmöjä. Kirjaani Punamusta vallankaappaus on jäljellä vielä muutamia kappaleita. Sukkana meni läpi sekin Mikael Pentikäisen väite, että hänen puoluetaustansa ei tullut toimitusjohtajavalinnassa mitenkään esille. Miksi olisi tullut, kaikkihan sen tiesivät? Kuitenkin kepun entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen kävi kysymässä puolen kilometrin päässä asuvalta naapuriltaan Jyrki Mäkyseltä valinnan syytä, mihin tämä vastasi, että kun edellinen oli kokoomuslainen, niin nyt oli kepulaisen vuoro.

Järventaus ujutti järjestöön demarimyyriä. Vaikuttavin oli Pertti Rauhio, joka jätti SDP:n pukinsorkan yritysverotuksen uudistamiseen. Häntä edeltävän ”tulipunademarin”, kuten Ritva Shjöholm sanoi, Tuovi Allénin hermot eivät kestäneet kauan myyräilyä. Myös ainakin yksi aluejärjestön toimitusjohtaja oli demari.

SY:n ”joustoturva-tes”

Oli kirjassa yksi uutinenkin: SY:llä oli oma ”joustoturva-tes”, joka oli ollut jo aiemmin esillä ja sai nyt ”entistä enemmän vastakaikua” (s. 346). Tuntomerkit viittaavat kovasti siihen tes-malliin, jonka kirjoitin Risto Heikkilän pyynnöstä kahden Työsuhde-expertit Oy:n yhtiökumppanini tuella. Ei siellä ainakaan kukaan omasta takaa tesseistä mitään ymmärtänyt.

Sitä SY ei kuitenkaan mitenkään pitänyt esillä, vaan päinvastoin luulimme, että se oli kätkenyt sen maakuoppaan, joten julkistin sen itse MTV:n seitsemän uutisissa prinsessa Dianan kuolinuutista edeltävänä lauantaina.

Ei sillä ilman järjestötukea tietenkään ollut mitään mahdollisuuksia, mutta on mielenkiintoista kuulla, että se oli saanut vastakaikua. Miltähän taholta? SAK:n lakimieheltä Kirsti Palanko-Laakalta se ainakin sai jo uutisissa vastatuulta tuttuun tyyliin: ”Se ei käy, se ei käy, se ei kerta kaikkiaan käy". Se on edelleenkin ainoa malli, joka vastaa ajan joustovaatimuksiin.

Kun et ole havainnut yrityksissä yhtään työntekijää, kuulut ehkä siihen samaan joukkoon, joka on vallannut Etelärannan ja josta Matti Pitko sanoi Aamulehdessä, että he eivät ole nähneet työntekijöitä edes valokuvissa. Niinpä et mainitse sanaakaan siitä, mitä yrittäjät ovat tehneet saadakseen heidän panoksensa täysimääräisesti kehittämään yritystä. Vai eikö ole mitään kerrottavaa?

Salattu jäsentutkimus

Härskein tekosi on luonnollisesti koko työsuhdeturvataistelun sivuuttaminen ja populismin leiman lätkäiseminen koko tuon ajan toimintaan, jolla järjestö nostettiin tuntemattomuudesta esiin ja julkisuuden valokeilaan. Se on juuri se tapa, jota käyttivät ne, jotka näkivät yrittäjien voiman uhkaavan heidän valta-asemiaan. Siihen kuuluivat ay-liikkeen lisäksi kaikki puolueet mutta vasemmistopuolueiden lisäksi ennen muuta kepu.

Näin yhdyt yrittäjävihamieliseen rintamaan ja häpäiset kaikki ne yrittäjät, jotka olivat innolla mukana puolustustaistelussa. Annat sentään sen verran armoa, että katsot värikkään toimintalinjan olleen perusteltu ”joksikin aikaa” yrittäjien nostamiseksi kansalaisten tietoon” (s. 369). Mutta olet ilmeisesti samaa mieltä kuin Eino Rajamäki, joka sanoo, että ”se ei kuvasta sitä, mitä yrittäjät ovat”.

Kovinpa ovat herrat etääntyneet yrittäjän tunnoista. He kuvastavat hyvin sitä, mitä Sitran sanoo Muutoksen Suomi -raportissaan instituutioista, jatka ovat jääneet ajastaan jälkeen ja vieraantuneet ihmisten arjesta. SY:n politrukit saivat sen aikaan todella nopeasti.

Tämän vahvisti kaikella mahdollisella selvyydellä järjestötutkimus, joka SY:ssä on tehty 2010-luvulla – vuotta ei mainita- mutta josta jäsenille ei ole kerrottu. Eräs harvoja asioita, joista kirjan tekijälle on syytä antaa tunnustusta rehellisyydestä, onkin se, että ydinkohdat tutkimustuloksista on kerrottu (s. 349-350). Sen mukaan SY on edunvalvontavirasto, eikä nopea ja yrittäjämäinen reagoija.

Kirjaa ei ole markkinoitu missään, eivätkä monet jäsenet edes tiedä sen olemassaolosta. Heidän ei ehkä ole haluttu tietävän tutkimuksen tuloksista, kuten seuraavasta:

SY on itseensä tyytyväinen huumorintajuton mies, jonka kaikki mittarit on asetettu tukemaan itsetyytyväisyyttä. Emme ole nyky-yrittäjyyden asiantuntija emmekä avoimia uuden sukupolven yrittäjyydelle vaan linnoittaudumme toimistoomme. Meillä ei ole kosketuspintaa tulevaisuuteen ja muualla valta on jo siirtynyt toiselle sukupolvelle. Meiltä puuttuu toiminnan syvempi tarkoitus ja valmius muutokseen.”

Järjestön organisaatiota pidettiin junttina ja pönöttävänä, ja sitä tukivat päättäjät kaikilla tasoilla".

En olisi osannut asiaa paremmin ilmaista. Yksin tuposeikkailu vahvistaa tulokset.

Varmuuden vuoksi todettakoon, että kaikki ”Hukkaputken” perusteesit ovat osoittautuneet ajan testissä paikkansa pitäviksi, ennen kaikkea oikeudenkäyntien ja työttömyyden lisääntyminen. Politrukkien haaveet ovat sen sijaan haihtuneet. Tällä tyylillä jää samanlaiseksi huu haa haaveeksi myös Järventauksen sanahelinä, jonka mukaan ”SY:n keskeinen tehtävä on tehdä Suomesta yrittäjyyteen nojaava yhteiskunta” (s. 268).

Vanha hokema on, että joka ei tunne historiaa, ei tunne nykypäivää. Miltä tuntuisi Suomen historia, jossa talvisodasta ei kerrottaisi sanaakaan? Ei ”Hukkaputken” väliotsikko ”Informaation talvisota” ollut katteetonta ”populismia”, vaan ilmaisi tosiasian.

Kirjoittajan kuutamokävely vain korostuu, kun hän väittää, että ”vallankin” Eero Lehden puheenjohtajakautena julkisuus otettiin keskeiseksi välineeksi. Se oli kuitenkin pientä tuohon ”talvisotaan” verrattuna, mutta se ei varmaan ollutkaan populismia, kun Lehti ajoi sillä omia tavoitteitaan.

Kirjoitan, olen siis olemassa

Ehkä historia ei sitenkään ole jälkikäteen ihan niin helposti muutettavissa. Eihän se onnistunut Neuvostoliitossakaan. Mitä sanoikaan Nobel-kirjailija Mukkulassa: ”Vaietuinkin asia nousee esiin, mutta silloin kuin se itse tahtoo". Ja sanoihan se Jukolan Jussikin, että ”totuus kieppaisee itsellensä lopulta väkistenkin voiton monen konstin päästä”.

Timo Mikkilä, täten ilmoittaudun mukaan muonavahvuuteen. Hyvästä yrityksestäsi huolimatta kirjoitan, olen siis olemassa. Sorry siitä! Vielä isommat sorryt siitä, että kirjakin on yhä olemassa, jopa kaikkien yrittäjienkin saatavilla.

Ihmettelet, ettei yrittäjäliikkeestä ole aiemmin tehty ainuttakaan tieteellistä tutkimusta. Ei ole tehty yhä vieläkään. Tämä tuskin olisi läpäissyt gradunakaan muualla kuin korkeintaan Jyväskylän yliopistossa, missä hyväksytään suorat plagiaatitkin.

Tarjoutuessani kuultavaksi kirjan tekijälle sanoin, että tunnen työsuhdeturvataistelun paremmin kuin kukaan toinen, ja melko paljon muutakin SYKL:n toimintaa. Pidin selvänä, että järjestön esiin nostanut vaihe olisi saanut asianmukaisen näkyvyyden. Mutta juuri siitä syystä en saanut kutsua Järventauksen lupauksesta huolimatta. Tuolloin oli jo tehty päätös, että tästä vaiheesta vaietaan. Mutta päätös oli ilmeisesti tehty niin tiukasti kepulaisessa sisäpiirissä, että kokoomuslainen Järventauskaan ei sitä tiennyt. Oli liian paljon asioita, jotka eivät sietäneet päivänvaloa.

Kirjaasi on koottu kertomuksia pintaliitona suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä. Se sivuuttaa täysin sen poliittisen pelin ja juonittelun, joka käynnistyi, kun näkyvyyttä saanut järjestö veti tämän lajin harrastajia puoleensa kuin hunajapurkki hellekesänä ampiaisia. Tämä käytiin yrittäjien jäsenmaksuvaroilla, mutta he itse olivat siinä pelinappuloina. Kepu oli pääpukari, siksi tarvittiin kepulainen historian kirjoittaja. Mutta puhtaita papereita ei saa yksikään puolue.

Jos nämä ainekset olisi otettu mukaan ja esitetty asiat sarjakuvan muodossa, kirjasta olisi tullut paljon parempi ja viihdyttävämpi.

Kirjassa ei ole analysoitu ja seurattu yhtään teemaa edes pintaa raapaisemalla . Sellaisia olisivat olleet ennen muuta

* työsuhdeturvataistelu
* johtamisen kehittäminen
* tupopöytä-projekti
* verotus
* yrittäjän sosiaaliturva

Näistä verotus on ainoa, jossa yhtynyt SY on saanut jotakin aikaan. Työsuhdeturva päättyi suureen katastroofiin ja näennäismuutokseen, josta jäsenille on annettu harhaan johtavia tietoja. Johtamisen kehittäminen on nopeimmin kuitattu: ei ole mitään kerrottavaa. Kovin paljoa enempää ei ole tapahtunut myöskään yrittäjän sosiaaliturvassa.

Se, että työsuhdesääntöjä näykkäistään sattumanvaraisesti milloin mistäkin – koeaikaa pidennetään, turhaan, takaisinottoaikaa taloudellistuotannollisen irtisanomisen jälkeen lyhennetään, työsuhdeturvaa nipistetään – kertoo juuri siitä kokonaisnäkemyksen puutteesta, jonka jäsenetkin ovat noteeranneet.

Kirjan lopuksi väität, Timo Mikkilä, liikkeen historian osoittavan, että toiminnan pitkäjännitteisyys on ollut kaiken a ja o. ”Tässä katsannossa yksi tai kaksi vuosikymmentä on osoittautunut lyhyeksi vaikuttamisen ajaksi – yhtenä esimerkkinä työmarkkinareformin aikaansaaminen".

Juuri pitkäjännitteisyys ja kokonaisnäkemys ovat järjestöstä puuttuneet. Kerrotulla tavalla toimien edes kaksisataa vuotta ei riitä reformiin.

Ensi kevään vaaleissa veri punnitaan

Ensi kevään vaalit ovat ensimmäinen testi, haluaako SY tehdä mitään saadakseen puolueet tarttumaan vakavasti yrittäjien asiaan. Samalla se on testi SY:lle itselleen, ovatko sen Yrittäjäsanomissa 22.11.2018 julkistetut arvot rohkeus, luotettavuus ja uusiutuminen vain sanahelinää, vai aikooko se edes ottaa ne vakavasti. Jos aikoo, sillä on oltava rohkeutta irrottautua kepun ja kokoomuksen vierihoidosta ja panna puolueet tilille petoksesta, jonka ne ovat yrittäjille tehneet.

Sillä on oltava rohkeutta myös siihen, että se ottaa sen henkisen johtajuuden, joka SYKL:lla hetken aikaa oli, kunnes imperiumin vastaisku politurkkien tuella murskasi sen. Jotta ”populismia” halveksivat tietäisivät, mitä se todellisuudessa oli, on liitteenä OpenFinland.net-verkkojulkaisun kirjoitus 22.02.2010, sivut kun ovat jostakin syytä sulkeutuneet.

Tuolloin oltiin ottamassa ensimmäisiä askeleita siihen suuntaan, mistä Jussi Järventaus kirjan mukaan vasta haaveilee. Mutta sitten politrukit tarttuivat ruoriin ja alkoivat mukauttaa yrittäjää yhteiskunnan vaatimuksiin, mihin Järventaus kiltisti mukautui.

Jos järjestö jatkaa entiseen tapaan, sen arvoihin on lisättävä vielä yksi: lammasmaisuus.

Ensi kevät on testi myös porvaripuolueille. Onko niillä kykyä, tunnustaa virheensä ja lähteä hakemaan uudenlaista yrittäjäpolitiikkaa? Kysymys on sama, joka puolueilla oli sotien jälkeen edessään ulkopolitiikassa. Silloin siihen tarvittiin uusia kasvoja. Sellainen saattaisi olla tarpeen yrittäjäpolitiikassakin.

Kokoomus oli täyttänyt lehtensä Nykypäivän no 31/13 etusivun nuorten liittonsa liittokokousedustajien kasvokuvilla ja kysynyt heiltä sisäsivuilla, ”miten Suomi selviytyy?” ”Mitä pitäisi tehdä?” Valtaosa vastauksista oli yrittäjyyden kannalta varsin järkeviä. Politiikassa niistä ei juuri näy merkkejä.

Kirjan suurin opetus on se, miten yksin tehtäväänsä keskittyvä yrittäjä on tässä ammattimaisesti toimivien vahvojen etujärjestöjen ja yrittäjävihamielisen median maassa. Se vetää puoleensa omaa tai puolueensa etua ajavia seikkailijoita. Miten yrittäjyys voi menestyä tässä viidakon lakeja noudattavassa ympäristössä? Tämä on aivan eri messun arvoinen asia.

J.K.

SDP:n puoluesihteerin Antton Rönnholmin haastattelussa Hesarissa 09.12.2018 Marko Junkkari kertoo Kalevi Sorsan seisoneen toveriensa keskellä Naantalin työväentalon pihalla kesällä 1984. Sekä Sorsa että valtionhoitajapuolue SDP olivat voimansa tunnossa. ”Oli luotu peruskoulu, kunnallinen päivähoito ja terveydenhoito, opintotuki…”. 

Luettelosta puuttuu yksi sankariteko. Sorsan hallitus oli juuri edellisenä vuonna kolmikannan toimeksiannosta nöyryyttänyt työsuhdeturvalailla yrittäjiä, jotka hankkivat näille pidoille rahoituksen.

Liite

www.openfinland.net 22.02.2010

Kirjasta Hyvästit muumimaalle/www.kauko-kustannus.fi

Yrittäjien on otettava henkinen johtajuus

Tsunamin tavoin talouteen ja politiikkaan iskenyt murros on saanut vanhat instituutiomme sekasorron valtaan. Sitra on raportissaan Muutoksen Suomi kuvannut osuvasti, miten ne ovat jääneet ajastaan jälkeen ja vieraantuneet ihmisten arjesta.

Tämä avaa väylän uusille voimille, joista yrittäjyys on vahvin ja vanhin. Yrittäjät olivat täällä turkismetsästäjinä ja kauppiaina jo paljon ennen ensimmäistäkään instituutiota. Ne perustettiin palvelemaan heitä, mutta ottivat aikaa myöten vallan itselleen ja alistivat yrittäjät.

Nyt on kunnianpalautuksen aika. Jo 1980-luvun alussa silloinen Suomen Yrittäjien Keskusliitto SYKL antoi ns. työsuhdeturvalakia vastaan nostattamallaan kapinalla näytön, että alistumisen pakkoa ei ole. Se sai hetkeksi haltuunsa jopa henkisen johtajuuden.

Jotkut ihmettelivät tuolloin, kuinka paljon järjestössä oli väkeä, kun sieltä tuli jatkuvasti uusia ajatuksia. Professoreita ja tohtoreita oli jonossa ilmoittautumassa yhteistyöhön.

Kerroimme, että savupiipputeollisuus oli hiipumassa ja että työsuhdeturvalaki on tuhoisa työllisyydelle. Kaikki on toteutunut korkojen kera.

Ei väkeä kuitenkaan ollut likimainkaan yhtä paljon kuin nykyisessä järjestössä, mutta ajatukset ammennettiin suoraan ruohonjuuritasolta yrittäjien reaalimaailmasta, joka on pohjaton lähde.

Mutta valtaeliitti leimasi ne populismiksi, koska ne olivat sille vaarallisia, ja ”imperiumin vastaisku” mursikin voimallaan henkisen selkärangan ja sai järjestön normalisoiduksi. Näin yrittäjät joutuivat edelliseenkin lamaan ”housut kintuissa”.

Sen jälkeen tapahtui kohtalokas suuntavirhe. Ei lähdetty hakemaan omaa uutta linjaa, vaan suunnattiin kohti tupopöytää, iltaruskon instituutioiden seuraan. Haluttiin olla tupokelpoisia ja saada henkilökohtaista näkyvyyttä. Energiaa on tuhlattu keskinäiseen nahisteluun vallasta.

Laman ja sen jälkihoidon uhreiksi joutuneet yrittäjät jätettiin oman onnensa nojaan ja kaikkien aikojen törkeimmän yrityskaadon uhriksi joutunut järjestön jäsen, ilmajokelainen Seppo Hautala unohdettiin kokonaan. Näin annettiin signaali, että yrittäjiä voi jatkossakin kohdella samaan tapaan.

Johtajuutta ei tulla tarjoamaan kultalautasella, vaan se on otettava. Siihen tarvitaan itsetuntoa ja rohkeutta, joka nyt näyttää puuttuvan. Sitä heijastaa mm. se, että työelämän koulutustilaisuuksiin haetaan kumppaniksi iltaruskon SAK, joka käy kampanjaa vuokratyön tekemiseksi mahdottomaksi. Katse on käännettävä eteenpäin.

Johtajuuden haltuun ottamiselle on nyt aivan toisenlainen yhteiskunnallinen tilaus kuin liki kolme vuosikymmentä sitten. Silloin yhteiskuntaa lähes tahtonsa mukaan pyörittänyt SAK on nyt saattohoidossa, ja liikkeen poliittinen siipi on siipi maassa. Vasemmistohegemonia on murtunut, mitä osoittaa mm. Ylen toimitusjohtajavalinta, enemmän kuin Jungnerin johtamisen laatua.

Vaalirahasotku on paljastanut puolueiden rappion, josta ei selvitä pelkästään puheenjohtajia vaihtamalla. Ay-liikkeen tavoin ne roikkuvat vielä henkisesti kolmikannassa ja tupokaudessa, jotka ovat YYA-sopimuksen kotimainen jatke suomettumisen ajoilta. Eräät niistä haluavat presidentiksi yli-ihmisen, joka on puolitiessä Jumalan ja ihmisen välillä kuten muinaiset paavit.

Imperiumi on neuvoton eikä kykene nyt vastaiskuun. Tehdään selvityksiä ja selvitysten selvityksiä, mutta niiden tekijät ovat noiden yli-ikäisten instituutioiden edustajia, joten ne ovat jo lähtökohtaisesti vanhentuneita. Henkinen johtajuus harhailee kodittomana.

Tulevaisuuden kolmikanta

Eläkeiän korottaminen on mantra, jota nyt kuuluu hokea, vain keinot puuttuvat. Siinä kolmikanta ajoi lopullisesti karille. Ahtelan työryhmä esitteli vanhoja tuttuja asioita työelämän kehittämiseksi, niin myös vanhoja tuttuja työryhmiä jatkoselvityksiä varten, tällä kertaa kuutta.

Näillä työryhmillä ei ole elävää kosketusta työpaikalle, vaan niiden vaikutusluvut perustuvat teoreettisiin tietokonemalleihin, tarkistuslaskelmat tehdään mahdollisimman kaukana suomalaisesta työstä OECD:ssä. Olennaista ei ole eläkeikä, vaan työn laatu ja motivaatio, joihin tietokonemallit eivät ulotu.

Yrittäjän tilanne on täysin toinen. Hän elää ihmisenä ihmisten arkipäivässä, joten hänellä on ylivoimainen mahdollisuus tunnistaa heidän tarpeensa ja myös kykynsä.

Nosturiyrittäjä Pekka Niska sanoo oman kokemuksensa perustella, että ”se on 30 prosenttia ihmisen työtehosta pois, jos työntekijää ei arvosteta”. Lassila & Tikanoja kertoo, että johtamisen kehittäminen nosti sivutuotteena eläkkeellelähtöikää kolmella vuodella jo kuudessa vuodessa.

Kun ylhäältä päin ei näytä lähtevän mitään uudistavaa liikettä, on paikallistason otettava aloite. Yrittäjien järjestörakenne antaa siihen ylivertaisen mahdollisuuden.

Ylätaso vastaa yrittämisen edellytysten turvaamisesta. Ketään ei saa houkutella yrittäjäksi, ennen kuin Suomi on sellainen oikeusvaltio, että yrittäjä voi olla varma oikeudenmukaisesta kohtelusta oikeudessa, sillä hänellä on niin paljon pelissä. Tällä hetkellä siitä ollaan kaukana, erityisesti irtisanomisoikeudenkäynneissä.

Istuva käräjätuomari Jussi Nilsson kirjoitti muutama vuosi sitten Lakimiesliiton lehdessä, että oikeusturvaa hakevan kansalaisen asema Suomessa on verrattavissa entisiin itäblokin maihin. Kari Uoti osoittaa kirjassaan Kirottu salaisuus, miten se koskee erityisesti yrittäjiä.

Taloushistorian professori Markku Kuisma kirjoitti hiljan Helsingin Sanomissa vihreästä kumouksesta, jossa ”kansallinen politiikka ja hanakka yritteliäisyys kohtaavat toisensa oikeassa kulmassa”, jolloin ”loputtomista tehostamis- ja innovaatio-ohjelmista” sekä ”byrokratiahötöstä” voidaan leikata satoja miljoonia.

Ylätason viisaiden tapaan Kuismakin sivuutti käytännön työn tekemisen tason. Kun yrittäjällä on tämäkin puuttuva lenkki mukana, on hänellä käsissään todellisen vihreän kumouksen avaimet, oikeassa kulmassa. Se avaa samalla parhaan mahdollisen väylän Sitran raportin suuren oivalluksen toteutumiselle: kansalainen on muutosvoima.

”Loppupeleissä”, kuten trendikkäästi sanotaan, voittajia ovat ne, jotka parhaiten tuntevat ihmisen kansalaisena, asiakkaana ja työntekijänä, ja osaavat parhaiten palvella häntä. Tulevaisuuden kolmikanta on yrittäjä – asiakas – työntekijä, ja palvelukyky ratkaisee.

Jos asiasta halutaan kuulla enemmän kokouksissa,
koulutustilaisuuksissa ym., se on mahdollista kotisivuilta
www.kauko-kustannus.fi löytyvin yhteystiedoin.

Kuva: Veikko Luode