default_mobilelogo



"Poikkipuolista sanaa Sipilästä ei kuultu

Kari Hokkanen Sotkamon puoluekokouksesta

Toimittaja Marko Junkkarin neljän sivun juttu Helsingin Sanomissa 09.02.2020 Suomen keskustassa vallitsevasta paniikista ei sisällä mitään varsinaisesti uutta. Jo kauan on tiedetty sekin, että jutun otsikko Paniikki puolueessa ilmaisee tosiasian.

Aina varma merkki siitä, että asiat ovat pielessä on, kun Hesari alkaa niitä kehua. Niinpä Junkkarikin muistuttaa [Juha] Sipilän vaalilupauksesta ”Suomi kuntoon” ja kertoi hänen toteuttaneen lähes kaikki lupauksensa. Kuitenkin edelleen olisi käyttökelpoinen toimintaohje se, jonka toimituspäällikkö Jukka Knuuti kertoi Uuden Suomen omaksuneen: Ensin katsotaan, mikä on Hesarin mielipide ja sitten otetaan päinvastainen kanta. Synkältä tuntuu kuitenkin, että minkäänlaista valoa ei ole näkyvissä.

Haastatelluista kentän edustajista kellään ei ole mitään näkemystä visiosta puhumattakaan, miten mennään eteenpäin. Erityisen traagista on, että pahiten näyttää pallo olevan hukassa puolueen puheenjohtajalta. Kun Katri Kulmuni kertoo, että puolueen uudistusohjelman tavoite on, että kepu on vuoteen 2030 mennessä vakiintunut suurimmaksi puolueeksi, ”rivikepulainen” ihmettelee heti tekstiviestissään, onko puolueen tilanne ”niin lohduton ja ontto”, että sitä kiinnostaa vain valta.

Tähän Kulmuni vastaa, että näin he voivat sitten edistää puolueen arvoja. Asia on siis kiepsahtanut päälaelleen. Tervejärkinen tapa olisi tietenkin päinvastainen: Arvojen mukaisella politiikalla saavutetaan vahva asema, jolloin voidaan toimia hyvien asioiden puolesta.

Mutta mitkä mahtavat olla puolueen arvot? Hallitusneuvottelujen aikaan Vasemmistoliiton Li Anderssonkorosti neuvotteluissa mukana olevien yhteistä arvopohjaa” (HS 18.05.2019). Kukaan ei siihen reklamoinut, joten uskottava lienee, että kepu oli muuttunut vasemmistopuolueeksi. Tälle tuli lisävahvistusta, kun omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen Ylen Ykkösaamussa 01.02.2020 vastasi haastattelijan kysymykseen, että ”Postin hallitus nauttii hallituksen luottamusta”.

Ei siihenkään Kulmunilla tai kellään muullakaan maailmankuulusta naispuheenjohtajien joukosta ollut mitään lisättävää, joten meillä lienee puhdas sosialistihallitus. Valtiovalta tai sen omistama yritys saa kohdella työntekijöitä ihan niinikuin lystää ja johtaa heitä kepeillä ja porkkanoilla (Puolueiden joulunäytelmä ei riitä: Postilakko on perattava pohjia myöten/www.kaukoparkkinen.com 12.12.2020).

”Rivikepulainen” osui oikeaan puhuessaan tilanteen lohduttomuudesta. Ei Junkkari juuri eväitä mukaansa saanut, vain joitakin yksittäisiä haikailuja ja manauksia. Vihreiden vuoksi sudet syövät koirat, ja Paavo Väyrystä, Mauri Pekkarista ja Seppo Kääräistä haikaillaan pelastajaksi, takaisin 70-luvulle. Vain vihreät aiheuttavat harmia.

Löytääkö kepu itsensä?

Vain juristi Mikko Alkio näyttää oivaltaneen, miten perusteellisesti kepu on hukannut identiteettinsä ja etsii itseään. Hän oli rakentelemassa Sipilän valtaistuinta mutta vetäytyi sitten taustalle. Ehkä siksi hän puhuu Esko Ahon, Matti Vanhasen ja Juha Sipilän ”selkeästä talouspoliittisesta linjasta”. Ei kepun vaalitulos 2015 myöskään osoittanut tukea Sipilän linjalle, koska media ei lainkaan ymmärtänyt, millaista sekoilua hänen ”yhteiskuntasopimuksensa” osoitti.

Eikä Sipilällä mitään linjaa ollut myöhemminkään, hän vain jumppasi ja veteli hatustaan milloin mitäkin, pakkolakeja, ”pitsinnypläyksiä” (erään tv-keskustelijan termi) työmarkkinoille tai sotea ja sotki maan asiat perusteellisesti. Eikä Vanhasenkaan linjassa ollut kehumista. Hänen visionsa oli rakentaa vain silta pienen notkahduksen yli, rakennuspuut vain loppuivat kesken.

Se käy hyvin selväksi, että kepu ei vielä ole edes aloittanut tilintekoa siitä tuhosta, jonka Sipilä puolueelleen aiheutti. Sitä se ei kuitenkaan voi väistää, jos se aikoo edes jollakin tavoin selvitä ylös rotkosta. Hänen hallituksensa jäljiltä sekä puolue että maa ovat sekaisin, ja SDP on suurin puolue.

Voidaan kysyä, mikä on puolueen vastuu, kun se valitsi Sipilän jatkamaan puheenjohtajana ja pääministerinä ilman ”poikkipuolista sanaa”, vaikka hänen kykynsä oli jo nähty ja vaikka monia hallituksen politiikka ahdistikin, kuten Hokkanen sanoo.

Sitäkin kysyttiin, olisiko Santeri Alkio jo unohdettava. Vähintäänkin hänen sanomansa olisi päivitettävä. Puhuihan hän, kyläkauppias, ”liikemiehistä” melko kielteisesti. Ainakin päivitystä tarvittaisiin. Älä unohda ihmisen asiaa olisi tämän päivän kieltä. Eivät nykyisessä Suomessa ahdistetussa asemassa ole yksistään köyhät. Parempi oli myös Pekka Himasen [Jyrki] Kataisen hallituksen toimeksiannosta kirjoittamassa Kukoistuksen käsikirjoituksessa asettama tavoite arvokas elämä, mutta hänet naurettiin maanpakoon.

Kun on 1940 -luvun lopulla imenyt ensimmäiset yhteiskunnallisen ajattelun ainekset Tompan Tuomon, opetusneuvos Urho Kittilän pakinoista, ei voi kuin kaiholla muistella, miten ne aina pohjautuivat ihmisten arkipäivään. Syntyi todella ajatus, oliko Maalaisliitto lainkaan mikään puolue vai oliko se jokin maamiesseuran kaltainen yhdistys, kun se näytti niin paljon kiltimmältä kuin ne varsinaiset puolueet, joita Tuomokin väliin käsitteli aika kovakouraisesti.