default_mobilelogo

Helsingin Sanomat hehkutti sunnuntainumerossaan 08.01.2017 kahden aukeaman voimalla sankaritarinaa Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajista, jotka kuitenkin olivat alun alkaen niin vaatimattomia, että kirjoittivat kirjan Lauantaiseuran salanimellä.

Toimittaja Marko Junkkari kertoo, että ”kirjasta nousi valtava kohu”. Nousi kyllä, mutta ei se tuolloin heti ollut ykkösbestseller eikä suurimman kirjakohun aihe. Melko tarkalleen samaan aikaan joulun alla 1981 ilmestyi kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa, jonka ensimmäinen kolmen tuhannen kappaleen painos myytiin loppuun ennen kuin se ehti virallisesti kauppoihin.

MTV oli juuri aloittanut omat uutisensa ja nouseva tähtitoimittaja ja Kalevan tuleva päätoimittaja Risto Uimonen teki kirjasta näyttävän jutun ja haastattelun. Se oli asiallinen, kuten Arvo Tuomisenkin juttu Ylen ajankohtaisohjelmassa ja Ilta-Sanomien aukeaman juttu samoihin aikoihin. Vastaavia juttuja oli muutaman viikon ajan jossakin mediassa lähes päivittäin.

Syöttinä, johon toivoin median tarttuvan, oli kuvaus öisistä neuvotteluista, joita me työnantajaliiton neuvottelijat kävimme Metallityöväen liiton demarien kanssa salaa kommunisteilta, niin me ainakin uskoimme. Niissä sovittiin keskeisistä asioista, jotka sitten päiväsaikaan saatettiin teatterin keinoin viralliseksi osaksi sopimusta. Siitä tuli uudissana tupoteatteri.

Tämä toimi täydellisesti, mikä kertoo Suomen kansan viattomuudesta vielä tuolloin. Monet pitivät uskomattomana, että kansalaisten selän takana pelattiin tällaista peliä. Nyt kansalaiset ovat siinä määrin kyynistyneet, paljolti median ”ansiosta”, että harva edes hymähtäisi moiselle menolle.

Erään kirjaesittelyn mukaan kirja repäisi esiripun tupoteatterin edestä, ja paljastuneet näyttelijät yrittivät luikkia kulissien suojaan. Siellä tietenkin alettiin miettiä imperiumin vastaiskua, kuten pesänjakajillekin. Metallityöväen liiton lehti Ahjo ei julkaissut edes kustantajan kirjailmoitusta, mutta kun lehti kyseli Turun telakan väeltä joululahjatoivomuksia, joka toinen halusi pesänjakajat ja joka toinen kirjani, joka antoi myös alkupotkun joustoille.

Vasta paljon myöhemmin kävi ilmi, että Etelärannan järjestöjen hallitsema Lifim oli poistanut jälkikäteen nimeni kurssin 57 osanottajaluettelosta. Samoin päättyi vähin äänin jäsenyys Teollisuuslakimiehissä. Ilmenipä vielä paljon myöhemmin hämminkiä myös Työoikeudellisen yhdistyksen jäsenyydessä.

Pahiten taisi alueelleen tunkeutumisestani kuitenkin loukkaantua Helsingin Sanomat, jossa tiukka taistolainen Anneli Sundberg julkaisi 09.12.1981 enemmän kuin puolipilkallisen kirjaesittelyn (www.kauko-kustannus.fi: Tuhopolitiikan 30 v -juhlanumero/pdf). Tuolloin ei vielä tiedetty, että Sundbergilla kuten koko pesänjakajien pesueella oli oma lehmä ojassa.

Jo otsikko kertoi samasta pirullisesta taitavuudesta kuin koko kirjakin: Työmarkkinoiden Sonja O. Tuolloin oli saanut melkoisen huomion kolmaskin kirja, Anja Kaurasen (sittemmin Snellman) esikoisteos.

Vaikka pesänjakajat eivät edustaneetkaan Hesaria, lehti piti tekoani niin pahana majesteettirikoksena, että julisti minut epähenkilöksi ja valtakunnankiroukseen, joka jatkui elinkautisena myös pesänjakajiin kuuluneen päätoimittaja Janne Virkkusen seuraajan Mikael Pentikäisen kanssa tehdystä sopimuksesta huolimatta.

Jyväskyläläisen yrittäjäaktiivin Heikki Elonheimon lanseeraama termi parviäly takasi, että kirous levisi myös muuhun mediaan ja sen ulkopuolellekin, kuten käy ilmi Jorma Ojaharjun kirjasta Yrittäjän ajojahti (pdf). Lainailla saa, kunhan ei lähdettä mainitse. Panna pitää edelleen myös Lasse Laatusen tuoreissa muistelmissa.

Junkkari mainitsee mm. juorut pesänjakajien aineistona. Oma kirjani ei koostunut juoruista vaan faktoista, joista lukeminen on tietenkin ikävämpää kuin juorut, varsinkin kun ne koskevat valtakunnan ykkösnimiä. Ja niistä on mukavampi kirjoitellakin. Kun Hannu Tarmio vielä pari kuukautta myöhemmin paljasti tekijät, pesänjakajat nousi aivan omaan sarjaansa.

Paheksuntaa molemmat kirjat saivat niiltä, jotka tunsivat kalikan kolahtaneen. Molemmat rikkoivat eräitä myyttejä, mutta pesänjakajat loivat pohjan uudelle myytille. Koiviston yksinäisen sheriffin hahmo nousi sellaisiin myyttisiin mittoihin, että sen takana hän saattoi puuhata koskemattomana ihan mitä tahansa. Huippunsa tämä saavutti hänen kuolemansa aikaan hokemassa koko kansa rakastamasta presidentistä.

Kuinkahan kauan tämä myytti saa elää ilman naarmuakaan? Ennakkotiedon mukaan seuraavassa Kanavassa on vaatimaton yritys pieneen naarmuun.