default_mobilelogo

Ylen Ykkösen ohjelma (Jussi) Lähde ja (Unto) Hämäläinen 15.12.2017 pienten kuntien tulevaisuudesta osoitti taas kerran, miten ihan fiksuntuntuisenkin puheen alta lipsahtavat esiin ne vanhat asenteet, joista monet keskeiset ongelmamme taloutta myöten viime kädessä juontavat. Esiin pilkistää ylhäältä päin katseleva ja ihmistä esineellistävä tai jopa eläimellistävä suhtautuminen.

Vaalan kunnanjohtaja Tytti Määttä sanoi edellään kuullun tutkija Timo Aron puheiden koko Suomen asuttuna pitämisestä kuulostavan ”70- ja 80-lukulaisilta”, mutta hänen oma kielenkäyttönsä oli peräisin 1800-luvulta, kun hän sanoi, että ”meillä tulee olemaan kova kilpailu työvoimasta”.

Tuskinpa hän tiesi tai tiedosti, että tuolloin keisari Aleksanteri I Suomen vierailullaan 1856 asettama teollisuuskomitea otti vastoin Snellmanin kantaa talouden tavoitteeksi suuren vientiteollisuuden kehittämisen, koska meillä oli (suuri)ruhtinaallisesti metsiä ja koskivoimaa. Tästä kertoo Raimo Havuselan väitöskirja.

”Työvoimaa” oli joutilaana niin paljon, ettei siitä tarvinnut huolta kantaa, kunhan se vain opetettiin lukemaan. Siksi Aleksanteri asetti samalla komitean myös sitä varten, mistä alkoi kansakoulun perustaminen.

Enää ei pidä kilpailla työvoimasta, vaan osaavista ihmisistä. Voimaa saadaan työkoneista. Jos yrityksen työvoimasta puhuvan yritysjohtajan kuuluisi saada keltainen kortti (liitetiedosto/Etelä-Saimaa), kuuluisi julkisuudessa työvoimasta muuten kuin tilastokäsitteenä puhuvan (ja siitäkin säästeliäästi) saada ”suora punainen” kortti ja kahden viikon esiintymiskielto. Ainakin, jos hän on sanankäytön ammattilainen.

Sama koskee sellaista, joka puhuu Hämäläisen tavoin ihmisten johtamisesta, kepein ja porkkanoin, ”motivoimisesta”, joka jo sanana osoittaa ihmisen pitämistä objektina.

Tämä esikuva taas juontaa tuhansien vuosien takaa, ja internetin aasin historia kertoo, että ”harvaa kotieläintä on koskaan kohdeltu niin tylysti ja huonosti kuin aasia”, joten siitä ei ehkä kannata ottaa mallia.

Millään ohjelmassa mainituilla keinoilla ei saada aikaan sitä muutosta, jota ohjelmassa tavoiteltiin. Se vaatii täydellistä kulttuurimuutosta, jossa ihminen on todella keskiössä eikä vain puheiden aihe. Siihen Lapin yliopiston emeritusprofessorin Antti Haahden Suomessa lanseeraama identiteettitalous antaa erinomaisen lähtökohdan.

Se kunnioittaa ihmistä ja ihmisten pieniä ideoita, joista voi versoa merkittävää yritystoimintaa (On aika -liitetiedosto). Haahti pitää sitä marginalisoituvien alueiden ainoana toivona (www.kauko-kustannus.fi/Onko maallamme malttia viisastua – Löytöretki identiteettitalouteen).

Muutoksen voisi aloittaa todella pienistä asioista. Voisi ihan aluksi opetella puhumaan ihmisistä ja ihmisille ihmisiksi. Siitä voisi syntyä se todellinen vipuvarsi, jota Hämäläinen peräänkuulutti.

Esilukemiseksi sopisi Wilhelm Röpken jo sodan jälkeen suomennettu kirja Ihmisten valtio), josta Johannes Virolainen muistelmissaan kertoi opetusministerinä saaneensa ajatuksen ohjelmassakin mainituista maakuntakorkeakouluista.