default_mobilelogo

"Päätoimittajan henkilökohtaista koskemattomuutta on pystyttävä
varjelemaan, että kukaan ei pääse siihen käsiksi".

Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho Ylen Ykkösaamussa 20.02.2017

Yllä siteerattu Journalistiliiton puheenjohtajan Hanne Ahon lausahdus saattaa avata mysteerin, miksi Helsingin Sanomat ei katso sopimuksensa velvoittavan sitä mihinkään ja miksi se saa tälle kannalleen jopa oikeussuojaa korkeinta oikeutta myöten.

Aho on entinen pitkäaikainen SDP:n edustaja Sipoon kunnanvaltuustossa (1993-2014), joten hän varmaan tietää, ettei ainakaan poliitikko pääse tätä koskemattomuutta loukkaamaan. Näin hän vakuuttikin MTV:n huomenta Suomessa 06.03.2017 keskustellessaan SDP:n entisen puoluesihteerin Mikael Jungnerin kanssa: "Poliitikot eivät voi mitenkään millään tavoin puuttua journalismiin"

Joku voisi tosin ihmetellä, miksi demarit hilluvat edelleen mediassa pahimpien suomettumisaikojen malliin.

Suomettumisen ajat toi mieleen myös mainitun keskustelun komea otsikko: "Sanomisen ja vaikenemisen vapaus". Juuri suomettumisen ajalta mediamme oppi niin vankan vaikenemisen taidon, että se ei ole vieläkään ottanut siitä eroa. Myös kansanvihollisen se edelleen tunnistaa erehtymättömästi.

Helsingin Sanomat on tässä aina ollut lipun kantaja, mitä lehden entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen runsain faktatiedoin kuvaa kirjassaan Sananvapaus kauppatavarana. Vaikenemisen ja vaientamisen oikeudestaan se pitää niin tiukasti kiinni, että jos on sattunut joutumaan sen mustalle listalle - jota tunnetusti ei ole olemassakaan - on tuomio elinkautinen. Dopingista elinkautiseen tuomittu Kari-Pekka Kyrökin armahdettiin, mutta Hesari ei tunne armoa.

Ei varsinkaan, jos on erehtynyt sopimaan sen kanssa, että sopijapuolen hengentuotteiden suhteen menetellään journalistin ohjeiden mukaisesti (pdf). Eikä sopimuksen neuvotteluklausuulia voi noudattaa, koska päätösvaltaa olisi silloin luovutettu pois päätoimittajalta. Vastaava päätoimittaja ei vastaa silloin, kun kysytään, mutta vastaa kyllä sellaisille, joilla sopimusta ei ole, koska hän tekee sen silloin ihan omasta vapaasta tahdostaan. Näin ilmoitti vastaava päätoimittaja Kaius Niemi pari viikkoa sitten tekevänsä. Kuka vain keksi kysyä.

Sopimuksen isä oli Hesarin silloinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen, joka halusi pelastaa nahkansa nololta tuomiolta, joka olisi seurannut siitä härskistä operaatiosta, jolla lehden kulttuuriosaston esimies Saska Saarikoski raivasi markkinoilta kirjani Punakoneen alasajo.

Pentikäisen petoskauppa

Jokaiseen sopimukseen liittyy peruselementtinä myötävaikutus sen toteuttamiseksi, joten esitin sopimuksen synnyttyä muutaman ajatuksen, jolla tuota silloin jo neljännesvuosisadan mittaista rangaistussiirtolaisuutta olisi purettu. Yllätys oli melkoinen, kun kävi ilmi, että ei Pentikäisellä ollut tarkoitus purkaa sitä mitenkään.

Kyseessä oli täydellinen huijaus, petoskauppa. Ymmärrän hyvin, että tämän jälkeen tarvittiin Pentikäisen hurskastelua pursuava kirja Luottamus kertomaan, miten hän oli ollut liian hyvä mies hänelle potkut antaneeseen Helsingin Sanomiin. Sopimukseen vetoaminen oli kuin olisi kaivoon huudellut.

Hänen seuraajansa Riikka Venäläinen ja Kaius Niemi jatkoivat samaa linjaa. Perustein, joista ei saanut selvää Erkkikään, vaikka on juristi, Helsingin käräjäoikeus jätti jutun tutkimatta, mutta tuli ikään kuin puolivahingossa vahvistaneeksi, että sopimuksen vastuuhenkilöiksi Pentikäisen jälkeen olivat tulleet hänen edellä mainitut seuraajansa. Päätös kuului vanhassa viinatehtaassa tehtyjen sarjaan, josta olen joskus ihmetellyt, onko ne kirjoitettu selvin päin.

Niemi sai 12 seuraavan kaltaista neuvotteluesitystä.

+
Päätoimittaja Kaius Niemi
Helsingin Sanomat

Kun näyttää ilmeiseltä, että Helsingin Sanomat ei julkaise liitteenä olevaa, mielipidesivulle 19.3.16 lähettämääni kirjoitusta ja kun Helsingin käräjäoikeus on 16.3.15 vahvistanut, että lehden nykyinen vastaava päätoimittaja on välisemme sopimuksen/20.5.2011 5.2 kohdan tarkoittama vastuuhenkilö, pyydän sopimuksen 5.1. ja 5.2. kohtien nojalla 1.4.16 mennessä tiedon, onko kirjoituksen sisällössä jotakin sellaista, jonka vuoksi sitä ei journalistin ohjeiden perusteella arvioiden voida tai haluta julkaista. Paras vastaus olisi luonnollisesti, että lehti julkaisisi kirjoituksen. Se ei ole millään tavoin vanhentunut.

Omasta mielestäni ei voi olla epätietoisuutta siitä, että journalistisin perustein asia ylittää julkaisukynnyksen, sillä keskusjärjestöjen hyväksymän ns. kilpailukykysopimuksen sisältöä ei media, Helsingin Sanomat mukaan lukien, ole vähimmässäkään määrin avannut. Ennen kaikkea työnantajaliittoihin kuulumattomien yritysten asema muuttuu radikaalisti

Niistä pariin tuli seuraavan kaltainen tyhjänpäiväinen vastaus, jossa kirjoituksia ei lainkaan arvioitu sopimuksen mukaisesti journalistin ohjeiden kriteerien mukaisesti.

+
Hyvä Kauko Parkkinen,

Artikkelitoimituksemme vastaanottaa erittäin paljon tekstejä ja vain pieni osa niistä pystytään julkaisemaan. Tämä valinta tehdään Helsingin Sanomien toimituksessa. Artikkelitoimituksen arvion mukaan tekstinne ei ylitä julkaisukynnystä. Minulla ei ole lisättävää Anja Portinin teille lähettämään viestiin.

Ystävällisin terveisin,

Kaius Niemi
Vastaava päätoimittaja
Helsingin Sanomat

+
Muihin ei vastaava päätoimittaja antanut mitään vastaista. Näistä viimeisimmät: www.kaukoparkkinen.com 09.03.2017. Niissä kaikissa on mielestäni kysymys varsin olennaisista asioista, joista lukijat olivat saaneet joko väärää tietoa tai eivät tietoa lainkaan. Hallituksen "poukkoilusta" jäi päällimmäiseksi tieto, että se oli jopa toivottavaa, Trumpin yhteydessä ei tietoa hänen käyttäytymistään selittävästä narsismista saatu käytännössä lainkaan ja työmarkkinoiden uusien lakihankkeiden merkityksestä on vaiettu. "Kikysopimuksen" käytännön merkityksestä kertomista voi pitää suorastaan valeuutisointina tai ainakin "vaihtoehtoisiin" faktoihin perustuvana, poikkeuksena Ilta-Sanomien pääkirjoitus 22.02.2017.

Nyt siis oli juristitermein kyseessä kollisiotilanne Hanne Ahon korostaman päätoimittajan suvereniteetin ja länsimaisen oikeusjärjestyksen erään perusprinsiipin pacta sunt servanda - sopimukset on pidettävä -periaatteen kanssa. Korkeimman oikeuden jäsenet Gustav Bygglin ja Kirsti Uusitalo ratkaisivat asian 02.02.2017 päätoimittajan suvereniteetin hyväksi evätessään muutoksenhakuluvan, Mia Hoffrénin esittelyn mukaisesti. Niemi saa toimia sopimusten kanssa aivan miten haluaa. Päätoimittajan henkilökohtaista koskemattomuutta on varjeltu niin tehokkaasti, että oikeuskaan ei pääse siihen käsiksi.

Trumpin päästrategisti Steve Bannonista jokainen voi olla mitä mieltä tahansa, mutta ainakin hän oli oikeassa lausuessaan helmikuun 2017 lopulla, että valtamedia ei tule ikinä myöntämään erehtyneensä suhtautumisessaan Trumpiin, tapahtukoon mitä tahansa.

Hanne Ahon periaate on siis suorastaan yleismaailmallinen. Media on muuallakin kuin meillä erehtymätön. Mitä Helsingin Sanomat edellä, sitä muu media perässä, joten lienee pakko uskoa siihen, mitä Jorma Ojaharju sanoo Veikko Luoteen ajojahdista kertovassa kirjassaan, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin: "Hänen [Kauko Parkkisen] nimeään ei toimittaja- ja kirjailijapiireissä kuulemma saa ääneen lausua. Merkillistä, kun hänen tekstiään kuitenkin niin runsaasti lainataan" (www.kaukoparkkinen.com 09.03.2017/liitetiedosto). Lähdettä luonnollisesti mainitsematta.

Liite

Tiedote 25.03.2016 Julkaisuvapaa

Helsingin hovioikeus päätti: Pacta sunt servanda ei enää voimassa

Helsingin hovioikeus on 23.3.16 antamallaan tuomiolla hylännyt valitukseni käräjäoikeuden tuomiosta kanteeseeni, jolla pyysin vahvistamaan, että Helsingin Sanomien nykyinen vastaava päätoimittaja Kaius Niemi on vastuuhenkilö siinä sopimuksessa, jonka solmimme Mikael Pentikäisen ollessa Helsingin Sanomien päätoimittajana ja että sopimus on edelleen velvoittavana voimassa. Vastuuhenkilö antaa sopimuksen mukaan selvityksen, mikäli katson, että sopijapuoli ei ole menetellyt asianmukaisesti.

Helsingin hovioikeuden päätös on kirjaimellisesti käsittämätön (ydinkohta liitteenä). Sen mukaan mm. "vahvistuskannetta ei voida ajaa yksistään abstraktisesta laintulkintakysymyksestä", mistä ei asiassa lainkaan ole kysymys, kuten ei mistään asiakirjan väärennöksestä tai muustakaan rikoksesta.

Näyttää siltä, että hovioikeus ei ole edes tutustunut alkuperäiseen kanteeseen. Käräjäoikeus tuli ikään kuin "vahingossa" vahvistaneeksi Niemen aseman, joten valituksessa oli tarpeen vain sen seikan vahvistaminen, että sopimus ei tule täytetyksi sillä, että päätoimittaja vain vastaa, että "kirjoituksia on pitkä jono", vaan se olisi arvioitava journalistin ohjeiden kriteerien mukaan. Yleensä Niemi ei ole vastannut neuvottelupyyntöön mitään.

Asian painoarvoa lisää se, että kysymys on viime kädessä sananvapauden tukahduttamisesta, kun Helsingin Sanomat on vuosikymmenien ajan soveltanut kohdallani ns. mustaa listaa, josta on vain satunnaisesti päästetty muutamia kirjoituksia läpi. Näin ei mm. keskustelu keskitetystä tulopolitiikasta ja sen vaikutuksesta nykyiseen taloudelliseen tilanteeseen ole ollut mahdollista.

Jälleen todentuu silloisen istuvan käräjätuomarin Jussi Nilssonin Lakimiesliiton lehdessä Lakimiesuutisissa 2/02 toteama, että Suomessa vallan väärinkäyttöä vastaan oikeusturvaa hakevan kansalaisen asema on perusteiltaan pitkälti sama kuin Euroopan entisissä sosialistisissa maissa. Hovioikeuden juristijargon muistuttaa suuresti kieltä, jolla Neuvostoliitossa kansalaisilta vietiin perusoikeuksia. Myös Kafka tulee elävänä mieleen.

Kummassakaan oikeusasteessa ei ole noudatettu toistakaan länsimaisen oikeuden perusprinsiippiä: audiatur et altera pars, toista osapuolta on kuultava. Ehkä on pelätty, että hän varomattomuuksissaan tulisi tunnustaneeksi, että tarkoituksena on nimenomaisesti ollut pitää väärä kirjoittaja poissa palstoilta.

Kun mietin juristina etukäteen, mistä saisin perusteita, jos olisin etukäteen omaksunut asenteen, että valitus on hylättävä, mikä ennakkoasenne erityisesti irtisanomisoikeudenkäynneissä on usein selvästi havaittavissa, en keksinyt mitään perustetta. En olisi osannut kuvitella tällaista tekstijargonia. Hovioikeus näyttää omaksuneen saman toimintaperiaatteen, jonka Sauli Niinistö kertoi heidän asianajotoimistollaan olleen: Sotkuiset asiat selvitetään ja selvät asiat sotketaan.

Suomessa on kaksi valtatahoa, jotka on korotettu tavanomaisten oikeussäännösten yläpuolelle: ay-liike ja Helsingin Sanomat. Antti Rinteen sakkojen muodossa tämä koskemattomuus on rikottu ay-liikkeen osalta. Olisiko aika tehdä samoin myös Helsingin Sanomien osalta?

Asian sekä henkilökohtaisen että yleisen periaatteellisen merkityksen vuoksi muutoksenhakulupaa korkeimmalta oikeudelta ei voi jättää tekemättä, vaikka ennuste ei olekaan kovin hyvä. Pacta sunt servanda (sopimukset on pidettävä) on länsimaisen oikeusjärjestelmän keskeisin tukipilari, jota ei voida romuttaa käsittämättömällä juristerialla. Mutta korkeimman oikeuden ei tarvitse edes vaivautua kehittämään perusteluja hylkäyspäätökselle. Kolme sanaa riittää.

Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden perustajaisät asettivat tehtäväkseen mm. kertoa siitä, mitä kansalaiset mielissä liikkuu. Mutta valta turmelee, niin myös mediavalta. Aikaa myöten tämä päivittäinen Hesarimme on eristäytynyt norsunluutorniin, jossa se elää omaa elämäänsä arkitodellisuuden juuri häiritsemättä. Sitäkin herkemmällä korvalla se kuuntelee vallanpitäjien ja ekonomistien ääniä, vallanpitäjiä toki hekin.

On tietenkin hienoa olla sopimussuhteissa, siis yhteistyökumppanina näin mahtavan vallankäyttäjän kanssa. Mutta onneton se, joka uskaltaa uhmata vaikkapa sen yksittäistä toimittajaa.