default_mobilelogo

HAASTEHAKEMUS

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDELLE


ASIA: Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen velvoittaminen välisemme sopimuksen mukaisesti esittelemään lehdessään kirjani Painajainen paritalossa – Surullinen tositarina virka- ja mielivallan epäpyhästä liitosta.

Helsingin käräjäoikeus on sopimuksentekopaikan foorumi.

KANTAJA: Kauko Parkkinen
OTK, VTM, tietokirjailija

PROSESSIOSOITE:

Lummepolku 2 D, 01300 Vantaa
09-823 7795, fax 09 873 2187
kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi

VASTAAJA: c/o Helsingin Sanomat Töölönlahdenkatu 2
PL 18 00089 Sanoma
Puh. 09-1221

VAATIMUS PERUSTELUINEEN

Vaadin, että käräjäoikeus velvoittaa Helsingin Sanomien vastavan päätoimittajan Kaius Nimen julkaisemaan lehdessään sen toimittajan tai ulkopuolisen kirjoittajan laatiman esittelyn kirjastani Painajainen paritalossa – Surullinen tositarina virka- ja mielivallan epäpyhästä liitosta (liite 1, lähetetään postissa) välisemme sopimuksen mukaisesti (liite 2, pdf).

Sovimme Helsingin Sanomia julkaisevan Sanoma News Oy:n kanssa Helsingin käräjäoikeudessa vireillä olleen riitamme 20.05.2011 liitteestä 2 ilmi käyvällä sovintosopimuksella. Neuvotteluissa vastaajaa Sanoma Newsia edusti yhdessä asianajajan kanssa lehden silloinen vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen, joka oli myös sopimuksen 05.02.2020 kohdan tarkoittama yhtiön vastuuhenkilö sopimuksen toteuttamisessa.

Pentikäinen oli ilmeisesti valmis sopimaan riidan sen vuoksi, että hän tiesi, mistä syystä ja miten riidanalainen juttu oli syntynyt ja oletti vastaajan häviävän jutun. Helsingin Sanomien kulttuuriosaston mahtavaksi paisutetussa jutussa oli hyökätty räikeästi ja ilmiselvästi tekaistuin perustein kirjani Punakoneen alasajo kustantanutta Pilot-Kustannus Oy:tä vastaan väittäen erään sen kustantaman kirjan sisältävän laajaa plagiointia. Juttu perustui vuosia vanhaan tapahtumaan ja oli kirjoitettu muutama viikko sen jälkeen, kun olin kirjani jälkisanoissa käyttänyt osaston esimiehestä Saska Saarikoskesta epiteettiä ”entinen taistolaisnuori” enkä ollut suostunut hänen vaatimukseensa kaikkien postitettujen kappaleiden vetämisestä takaisin, mitä hän tehosti uhkaamalla oikeudenkäynnillä. Eikä myöskään kustantaja ollut suostunut hänen vaatimukseensa vetää kirja pois markkinoilta.

Saarikoski väitti, ettei hän koskaan ole ollut minkäänlaisen radikalismin kannattaja, mutta osoitti itse väitteensä perättömyyden kirjoituksessaan 01.12.2015.

Lähettäjä: Kauko Parkkinen
<kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi>Lähetetty: torstai 1. joulukuuta 2016 17.40
Vastaanottaja: 'Saska Saarikoski'<saska.saarikoski@hs.fi>
Aihe: VS: HS 1.12.15 "Minulle Castro oli lapsuuden sankari". Eihän pitänyt olla puhettakaan vasemmistolaisuudesta tai minkään diktatuuriaatteen kannatuksesta.

Kun tavan mukaan muu media Ylen aamutv:tä myöten seurasi perässä, kustantaja teki konkurssin ja Saarikoski pääsi tavoitteeseensa, kirja poistui markkinoilta.

Omasta puolestani olin varma, että olisin voittanut jutun, jos se olisi ratkaistu puhtaasti oikeudellisin perustein. Lähinnä työoikeusjutuista saamani melko laajan kokemukseni perusteella en kuitenkaan voinut luottaa tähän. Olihan laajan kokemuksen oikeuslaitoksen eri asteista omaava käräjätuomari Jussi Nilsson myös kirjoittanut Lakimiesuutisissa 2/02, että ”kansalaisille vallan väärinkäytöksiä vastaan annettava oikeussuoja muistuttaa perusteiltaan hyvin paljon vastaavaa oikeussuojaa Euroopan entisissä sosialistisissa maissa”. Nilsson sanoo myös, että suuriin käräjäoikeuksiin ”on asetettu yhteyshenkilöiksi päällikkötuomareita, joiden kautta poliittisen eliitin ohjaus välittyy”. Kyseisen kirjani ja muutaman aiemman kirjani vuoksi oli aihetta olettaa, että ”poliittista ohjausta” löytyy.

Helsingin Sanomien osalta oli kysymys mediavallan väärinkäytöstä.

Sopimuksen kohdan 5.1. mukaan Helsingin Sanomat sitoutuu toimimaan kirjojeni ja muun kirjallisen tuotantoni suhteen journalistin ohjeiden mukaisesti. Mikäli minulla olisi huomautettavaa tässä suhteessa, on minun sopimuksen 5.2. kohdan mukaisesti käytävä mahdollinen kirjeenvaihto ja neuvottelut lehden vastaavan päätoimittajan kanssa.

Kun sopimusta ei vielä ollut muodollisesti vahvistettu, lähetin päätoimittaja Pentikäiselle tekstin, jota esitin julkaistavaksi lehden Vieraskynä-palstalla. Sen otsikkona oli Teknologiateollisuus jälleen työmarkkinapolitiikan pioneerina, ja se koski alan työmarkkinaosapuolten ja Työterveyslaitoksen yhteistyönä käynnistettyä yritystason yhteistyöprojektia, joka oli erittäin edistyksellinen. Sain Pentikäiseltä sähköpostitse vastauksen, joka sisälsi pahaenteistä ”venkoilua” ja vastuun väistämistä. Sitten vasta muka voitaisiin katsoa asiaa, kun sopimus olisi muodollisesti valmis.

Kirjoitusta ei julkaistu koskaan, kuten ei muitakaan samalle palstalle tarjoamiani artikkeleita. Eikä tätä esimerkillistä yhteistyöprojektia ole myöhemminkään käsitelty julkisuudessa käytännössä lainkaan, mikä on osaltaan ylläpitänyt työmarkkinajärjestelmämme jämähtäneisyyttä, josta on viimeaikoinakin paljon puhuttu ja todettu Suomen siinä suhteessa olevan aivan vertailumaiden hännillä.

Hyvin pian kävi ilmi, ettei Pentikäisellä alunperinkään ollut tarkoitustakaan tehdä mitään sopimusvelvoitteensa täyttämiseksi. Niinpä Helsingin Sanomien menettely kirjallisen tuotantoni suhteen ei muuttunut millään tavoin enempää hänen kuin hänen vakinaiseksi seuraajakseen Pentikäisen luottamuspulan vuoksi saamien potkujen jälkeen nimitetyn Kaius Niemenkään aikana. Yhtään asiallista vastausta neuvottelupyyntööni en myöskään saanut. Aluksi tuli pari vastausta, joissa oli esitetty verukkeita ”suuresta ruuhkasta” ja ”pitkästä jonosta”, jotka eivät tietenkään ole sopimuksen tarkoittamia journalistin ohjeisiin perustuvia kriteereitä. Hyvin pian jäivät neuvottelupyynnöt kokonaan vaille vastausta.

Tuorein esimerkki on 08.01.2020 lähettämäni neuvottelupyyntö, joka koski 01.01.2020 lähettämääni kirjoitusta, jossa kerroin silloisen pääministerin Mauno Koiviston kesällä 1981 Kultarantaan tekemään ”invaasiota”, joka mursi lopullisesti presidentti Kekkosen selkärangan, mutta joka on julkisuudessa sekä aiemmin että viimeaikaisen runsaan Koivisto-julkisuuden yhteydessä sivuutettu täysin (liite 3). Suomen kansalaisilla on oikeus tuntea tämä pimitetty dramaattinen historia.

Muutama mielipidekirjoitukseni julkaistiin ilmeisesti hämäyksen vuoksi, jotta olisi voitu väittää, ettei lehdellä ole ”mustaa listaa”, josta myös lehden entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen oli puhunut kirjassaan Sananvapaus kauppatavarana. Toiminta on selvästi syrjivää.

Lähetin kirjani arvostelukappaleen Helsingin Sanomien oikeustoimittajalle Susanna Reinbothille heti kirjan ilmestyttyä.

Lähettäjä: Kauko Parkkinen
<kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi>Lähetetty: perjantai 8. kesäkuuta 2018 11.31
Vastaanottaja: 'susanna.rainboth@hs.fi'
<susanna.rainboth@hs.fi>Aihe: Terveisin Kauko Parkkinen Perästä kuuluu!

Kun kirjan esittelyä ei syksyn alkaessakaan ollut ilmestynyt, lähetin sopimuksemme mukaisen selvityspyynnön vastaajalle 22.11.2018 (liite 4). En saanut siihen mitään vastausta.

Tämän jälkeen olen lähettänyt Reinbothille ja vastaajalle useita sähköpostiviestejä, jotka vahvistavat kirjassa esitetyn paikkansa pitävyyttä. Hänen tai Helsingin Sanomien puolelta ei ole tämän jälkeen kuulunut kiitosta arvostelukappaleesta tai mitään muutakaan palautetta. Ei myöskään Helsingin Sanomien taholta tai muutenkaan ole väitetty, että kirja sisältäisi jotakin sellaista, joka ei pidä paikkaansa tai olisi olemassa jokin muu syy, jonka vuoksi sitä ei voida estellä.

Journalistin ohjeet

Julkisen sanan neuvoston vahvistamien journalistin ohjeiden 1. kohdan mukaan ”journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu”.

Esillä olevassa tapauksessa vastuu on ankarampi, koska lehti on vastuussa myös toiselle sopijapuolelle eli minulle. Ratkaiseva kysymys on, sisältääkö kirja sellaista tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta, jolla on niin paljon merkitystä Helsingin Sanomien lukijoille, että heillä on oikeus saada tietää se.

Merkityksen arviointi

Kirjan sisällön merkitystä tulee tarkastella tavallaan kolmen ulottuvuuden kannalta.

1 Mitä vaaroja sisältyy siihen, että valta-asemiin hakeutuu kirjassa kuvatuin luonteenpiirtein varustettuja henkilöitä, jotta he osaisivat varoa näitä.

2. Miten tällaiselle vallankäytölle avautuu väylä erityisesti taloyhtiöissä, jotka ovat tavanomaisen vallankäytön kontrollin ulottumattomissa.

3. Miten oikeusturvakoneisto on ”pihalla” näissä tilanteissa juuri sen vuoksi, että sillä ei ole käsitystä edellä mainituista seikoista, jolloin kansalaiset jäävät vaille oikeussuojaa, käytännössä lainsuojattomiksi. Asia on erityisen ajankohtainen, kun Suomi EU:n puheenjohtajamaana otti erääksi kärkihankkeistaan oikeusvaltioperiaatteen.

Kirjan ydinasian muodostaa toisaalta kuvaus siitä, miten vantaalaisen asunto-osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajaksi ja isännöitsijän tehtävien hoitajaksi hankkiutunut henkilö käyttää valtaansa mielivaltaisesti ja sulkee uhkana kokemansa osakkaat kaikkien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolelle perimmäisenä tavoitteenaan saada nämä muuttamaan pois talosta, kuten usein myös tapahtuu.

Kuvatun kaltaiselle vallankäytölle avautuu helppo väylä taloyhtiöissä sen vuoksi, että niiden hallituksiin ei yleensä ole kovinkaan suurta ”tunkua”, ja toisaalta niiden hallintoon ja sen valvontaan ei suhtauduta kovinkaan suurella vakavuudella. Kuten totean kirjassani, sitä pidetään ikään kuin ”leikkihallintona”, vaikka sitä koskevat hallinnon yleiset lainalaisuudet. Usein tästä aiheutuu pahoja ongelmia. Kuten kirjastani ilmenee, uuteen lakiin perustuva toiminnantarkastajan tehtävä on omasta talostamme saadun kokemuksen perusteella yhtä tyhjän kanssa. Kuitenkaan asia ei kiinnosta alan järjestöjä kuten Kiinteistöliittoa, mistä syystä sen kustannusfirma ei kustantanut kirjaa.

Ongelman hoitamiseksi lisättiin asunto-osakeyhtiölakiin säännökset toiminnantarkastajasta, mutta kirjastani käy ilmi sekin, että näillä säännöksillä ei ole käytännön merkitystä (liite 1 s.109).

Toinen, yleiseltä kannalta vähintäänkin yhtä keskeinen elementti on kuvaus siitä, miten tällaisen vallankäytön uhreiksi joutuneet henkilöt eivät saa oikeussuojaa, kun poliisi- ja oikeusviranomaiset eivät ymmärrä poikkeavan käyttäytymisen syitä ja luonnetta.

Kuten kirjassani kerron, kyseisen henkilön toimintaa leimaavat tosiasioista piittaamaton valehtelu ja asioiden kääntäminen päälaelleen, kyltymätön vallanhalu ja ihmisten manipulointi. Nämä ovat tunnuspiirteitä, jotka lukuisat narsismia käsittelevät kirjat mainitsevat keskeisinä tunnusmerkkeinä.

Mielestäni ei voida millään asiallisilla perusteilla väittää, ettei kansalaisille olisi tärkeää tuntea nämä tunnusmerkit. Kesällä 2018 presidentti Sauli Niinistön ollessa Ylen A-studion haastattelussa hänelle esitetyssä yleisökysymyksessä haluttiin tietää, miten demokratiaa voitaisiin edistää siten, että narsistisia johtajia olisi entistä vähemmän. Niinistö arveli sen olevan mahdollista siten, että narsismin kuva tulisi ihmisille tutummaksi.

Kuten kirjassani totean, minulla ei ole pätevyyttä nimetä ketään narsistiksi, mutta kun vertaan kyseisen henkilön käytöstä narsismia käsittelevissä kirjoissa kerrottuun, lukijat tulevat samalla tuntemaan narsismin luonnetta, jolloin presidentin toivomus toteutuu.

Asianajaja Markku Salo kertoo kirjassaan Varo narsistia, miten tuntemattomia nämä asiat ovat sekä poliisille että oikeuden jäsenille ja miten vaikeaa kansalaisten on tästä syystä saada oikeutta tällaista vallankäyttöä vastaan. Siis vieläkin vaikeampaa kuin Nilssonin kuvaamassa ”tavallisessa tapauksessa”. Tästä kirjani sisältää runsaasti havaintoaineistoa.

Tunnusmerkeistä myös manipulointikyky tulee selvästi esiin mm. siinä, miten hallituksen puheenjohtaja sai tukimiehekseen naapurimme Pekan, joka oli aiemmin puhunut hänestä hyvin negatiiviseen sävyyn (mm kertomalla, että ”nimitti itsensä isännöitsijäksi” ja ”muijittelemalla”), ajamalla hänet hallituksesta piittaamatta ja vastoin lakia yhtiökokouksessa korjaustarpeiden hyväksyjäksi, tosiasiassa vaimoni ja minun ”päällystakiksi”. Mitättömyyskannetta käsiteltäessä hän kuitenkin asianajajansa neuvosta luopui vakanssista, mutta mm. etukäteispuhelun avulla hän sai puheenjohtajan aivan omituisin perustein hylkäämään kanteen, vaikka myönsi itse maallikkona toimineensa ehkä ”hupsusti”. Kuten kirjassani osoitan alan kirjallisuuteen viitaten, asiantuntemattomuuteen ei taloyhtiön hallinnossa kuitenkaan voida vedota.

Tämän tuomion ja asianomaisen kanssa käydyn keskustelun sekä hänen sähköpostinsa, joihin kumpaankaan emme ole saaneet tutustua, perusteella poliisi esimiestensä ohjeiden mukaisesti ”tappoi” ilmoituksemme tutkimatta sitä asiallisesti.

Kyseisen kaltaiset ratkaisut tuskin olisivat olleet mahdollisia, mikäli käräjäoikeuden puheenjohtajalla ja poliisilla olisi ollut tiedossaan kirjassani esitetyt seikat.

Helsingin Sanomat selvitti poikkeuksellisesti ja yllättävän perusteellisesti ulkoministeri Pekka Haaviston alaisiinsa virkamiehiin kohdistamaa vallankäyttöä, jossa kohteena oli erityisesti konsulipäällikkö Pasi Tuominen. Hän sanoi mm., että ”jos pelon ilmapiirin annetaan pesiytyä virkamieskulttuuriin, meidän oikeusvaltio on todellisessa vaarassa”.

Tämä pitää varmasti paikkansa, mutta sama pitää paikkansa, että jos poliisi alkaa tehdä vääriä ratkaisuja pelkästään sen vuoksi, että esimies on antanut sellaisia ohjeita. Juurisen vastauksesta näkyy, että teksti on kirjoitettu nimenomaisena tavoitteena saada se ”tapetuksi” ohjeen mukaisesti (liite 1 s.126). HS:n selvityksessä kerrottiin erään nimettömäksi jääneen poliisin eronneen tehtävästään, koska hän ei halunnut jatkaa vääräksi kokemaansa toimintaa.

Ex-valtiosihteeri Risto Volanen puhuu Suomen Kuvalehden numeron 11/2011 haastattelussa vallankaappauksesta ja sanoo, että ”armeija ja poliisi ovat karanneet hallituksen valvonnasta” ja että ”erityisesti sotilaat ovat vieneet poliitikoilta valtaa ja alkaneet johtaa itse itseään”. Mutta poliisi seuraa perässä, ja näin syntyy sellaisia päätöksiä kuin kirjassani kerrotaan.

Mielestäni kansalaisille on tärkeää tietää, mikä on todellisuus oikeusvaltio-myytin takana, jota Suomi EU:n puheenjohtajamaana markkinoi. Tästä kirjani tarjoaa runsaasti havaintoaineistoa. Vastaaja esitti kovin yleviä sanoja lehtensä täyttäessä 130 vuotta: Lehti "tulkitsee maailmaa lukijoilleen". ja ”Journalistit haluavat palavasti välittää uutta tietoa”. Palo vain on kovasti valikoivaa, kirjani kohdalla en ole havainnut merkkejä tällaisesta palosta.

Kuten Pilot-Kustannuksen tapauskin osoittaa, muu media seuraa Helsingin Sanomia varsin kritiikittömästi, siksi sen vaikeneminen on erityisen kohtalokasta kirjalle. Kirjailija Jorma Ojaharju sanoi aikanaan, että ”kirja, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole olemassa”.

Ennakkoon kirjani saaneet paikallinen Vantaan Sanomat ja Iltalehti tuntuivat suorastaan järkyttyneen kirjasta, kuten Iltalehden toimittajan palautteesta oli pääteltävissä. Ne halvaantuivat toimintakyvyttömiksi, kuten Helsingin Sanomatkin.

Jopa Lakimiesuutiset yhtyi ”vaientamistalkoisiin”, vaikka se oli aiemman päätoimittajansa aikana julkaissut Nilssonin artikkelin.

Lehtensä syntymäpäivän aikoihin vastaaja vertasi itseään lehden toimitustyön johtajana kapellimestariin. Musiikkiin syntyy pahoja riitasointuja, jos nuoteissa on mustia aukkoja.

Muihin medioihin verrattuna Helsingin Sanomilla oli kuitenkin erityinen velvollisuus välisemme sopimuksen vuoksi. Oikeusvaltio-keskusteluun liittyen vastaajan olisi tullut muistaa, että länsimaisen oikeusjärjestelmän keskeisiä pilareita on pacta sunt servanda -periaate, mutta hän viittaa sille kintaalla. Vähin mitä olisi vaadittu on, että hän olisi sopimuksen mukaisesti antanut vastauksen kysymykseeni, miksi kirjaa ei esitelty.

Helsingin Sanomien suhtautuminen kirjalliseen tuotantooni on peräisin vuodelta 1981, jolloin ilmestyi tulopolitiikan pimeää puolta valottava kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa. Samana syksynä ilmestyi Lauantaiseuran salanimellä julkaistu kirja Tamminiemen pesänjakajat, jonka WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio seuraavan vuoden kevättalvella paljasti Helsingin Sanomien politiikan toimittajien kirjoittamaksi. Tällä kirjalla luotiin Mauno Koivistolle nuhteettoman ”yksinäisen sheriffin” imago.

Kirjani sai ilmestyessään huomattavasti suuremman julkisuuden kuin HS:n toimittajien kirja, jonka he pelkäsivät jäävän oman kirjani varjoon. Vastaiskuna työryhmän jäsen ja ”stalinistimafian” jäsen Anneli Sundberg ”esitteli” kirjani otsikolla ”Työmarkkinoiden Sonja O”. Tämä oli kirjailija Anja Kaurasen suurta huomiota herättänyt esikoisteos. Näin luotiin muutenkin puolipilkallisella tekstillä kuva, että kirjani oli fiktiota. Ikävä kyllä todellisuudessa sen ennakointi toteutui korkojen kera.

”Lauantaiseuran” pelkoa lisäsi se, että tuolloin aloittaneet MTV:n uutiset teki kirjastani näyttävän ja asiallisen haastattelun, samoin kuin silloinen Ylen A-studion edeltäjä. Myös muissa lehdissä oli sivun mittaisia juttuja kirjasta.

Tämän jälkeen HS ei ole maininnut yhdestäkään runsaasta 20 kirjastani sanaakaan, mikä vahvistaa ”mustan listan” olemassaolon. Tästä oli tarkoitus tehdä loppu välisellämme sopimuksella, mutta heti alussa kävi ilmi, että toisella sopijapuolella ei todellisuudessa ollut tällaista tarkoitusta, vaan ainoastaan pelastaa ”nahkansa” tulossa olevalta nololta lopputulokselta, jonka se aivan oikein tiesi olevan tulossa, jos Suomi olisi sellainen oikeusvaltio, jona sitä on mm. EU-puheenjohtajuuden aikana markkinoitu.

Sitä, miten määrätietoisesti HS on noudattanut kirjojeni boikottia, kuvaa Suomen ehkä röyhkeimmän yrityskaadon, ilmajokelaisen Visen konkurssiin ajamisesta kertovan kirjani Laillinen murha julkistamiseen liittyvä episodi. Julkistamistilaisuudessa Ilmajoella Visen entisessä pääkonttorissa oli paikalla myös HS:n sikäläinen toimittaja, joka illalla vielä tarkisti puhelimitse eräitä yksityiskohtia. Teksti ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, eikä lehti ole muutenkaan maininnut sanaakaan kirjasta, jota on kolmena painoksena myyty liki 10 000 kappaletta. Tämä näyttää olevan poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Tämän kirjan kohtalo Helsingin Sanomissa kuuluu osana määrätietoiseen Mauno Koiviston tukemiseen ja suojeluun, sillä ratkaiseva rooli asiassa oli Postipankin hallituksen puheenjohtajalla, pääministeri Mauno Koivistolla, jonka Iltalehti kertoi erikoisnumerossaan olleen osakkaana mukana suurten rakennusfirmojen konsulttiyhtiössä Suojakäytävä Oy:ssä. Toisen painoksen alkusanoissa oli kopio Postipankin ja Lohja Oy:n sekä eräiden muiden asianosaisten 28.01.1981 allekirjoittamasta sopimuksesta, jonka mukaan ”Vise on saatava konkurssiin”.

Toisen painoksen julkistamistilaisuudessa Seinäjoella oli paikalla yrittäjä, jolle oli Irakin suurlähetystöstä kerrottu, että Suomen pääministeri oli kesällä 1980 ottanut toistuvasti yhteyttä heihin ja vaatinut, että rahavirrat Irakista yhtiöön oli pantava poikki ja yhtiö oli saatava konkurssiin. Visellä oli Irakissa miljardien arvoiset rakennusprojektit.

Helsingin Sanomien syrjivä ja sopimuksestamme piittaamaton toiminta saattoi vaikuttaa myös Postin lakkoon, jolla oli tunnetusti ainutlaatuiset vaikutukset Suomen politiikkaan. Posti on Palvelualan työnantajaliiton Paltan jäsen, ja sillä on edustajansa Paltan hallituksessa.

Liiton silloinen varatoimitusjohtaja Tuomas Aarto kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidesivulla 24.10.2016, että yritykset eivät voi jättää pidentämättä työaikaa juuri solmitun kiky-sopimuksen mukaisesti. Eli yritykset eivät saa käyttää omaa harkintaansa ja järkeään. Kirjoitus oli asiallisesti niin järjetön ja juridisesti vailla pohjaa, että kysyin HS:n mielipidesivulle lähettämässäni kirjoituksessa, mikä oli sanktio yritykselle, joka jättää pidennyksen toteuttamatta. HS ei julkaissut kirjoitusta.

Lähettäjä: Kauko Parkkinen [mailto:kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi]
Lähetetty: maanantai 24. lokakuuta 2016 9.38
Vastaanottaja: 'hs.mielipide@hs.fi' <hs.mielipide@hs.fi>
Aihe: Tarjous mielipidesivulle<hs.mielipide@hs.fi><hs.mielipide@hs.fi><hs.mielipide@hs.fi><hs.mielipide@hs.fi><hs.mielipide@hs.fi>

Mikä on kiky-sopimuksen sanktio?

Palvelualojen työnantajat Palta ry:n varatoimitusjohtaja Tuomas Aarto sanoo, että työaikaa ei voi jättää pidentämättä työpaikoilla kiky- sopimuksen mukaisesti (HS Mielipide 24.10.2016). Pitäisi tietää, mikä on sanktio, jos työnantaja jättää pidennyksen toteuttamatta.

Kauko Parkkinen
työsuhdelakimies, tietokirjailija
Vantaa

Mikäli kirjoitus oisi julkaistu ja varsinkin, jos HS olisi asian merkityksen mukaisesti tarttunut siihen, se olisi saattanut vaikuttaa siihen, että Paltan jäsen Posti olisi ainakin harkinnut tarkemmin, ennen kuin olisi ryhtynyt niin mielettömään hankkeeseen kuin työntekijöittensä ”liikkeenluovutukseen”, joka sittemmin Paltan toimitusjohtajaksi ylenneen Aarton johdolla käydyissä neuvotteluissa johti tunnettuun noloon lopputulokseen.

Nyt on saatu ensimmäiset käräjäoikeuden tuomiot siitä, mitä sotkuja saattaa seurata yrityksille, jotka noudattivat Aarton ohjetta. On mahdollista, että seuraa oikeudenkäyntien suma. Työmarkkinat taas ovat lähes ennätysmäisen sekasotkun vallassa kiky-sopimuksen ”ansiosta”.

Tämän historian valossa on luonnollista, että Helsingin Sanomat ei julkaissut kyseistä kirjoitusta. Kuitenkaan ei voi olla epäilystäkään, että tieto on sellainen, joka lehden lukijoilla on journalistin ohjeiden mukainen oikeus tietää, ja joka HS:n olisi siis välisemme sopimuksen tullut julkaista.

Näyttää jopa siltä, että sopimuksen olemassaolosta on tullut este kirjoituksieni julkaisemiselle. Suuren ja mahtavan Helsingin Sanomien kunnia ei ilmeisesti kestä sitä, että yksityisen lukijan kanssa tehdään sopimus itsestään selvästä asiasta. Niinpä päätoimittaja Niemi haluaa näyttää, ettei tällaisesta sopimuksesta tarvitse välittää eikä vaivaudu edes vastaamaan selvän sopimusmääräyksen mukaisesti, jonka pätevyyttä ei ole millään tavoin kiistetty.

Tämä kuvastaa sitä valtio valtiossa -asennetta, joka Helsingin Sanomista on perinteisesti heijastunut monin tavoin.

Tuomariliiton puheenjohtaja Antti Tapanila kehotti 09.10.2019 Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan kansalaisia ”valvomaan valppaasti oikeusvaltiota uhkaavaa kehitystä ja käyttämään puheenvuoroja”. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, ellei media täytä tehtäväänsä vallan valppaana vahtikoirana, mitä se auliisti mainostaa, vaan päinvastoin suojelee vallan väärinkäyttöä vaikenemalla siitä. Olen saanut konkreettisesti omissa nahoissani tuntea, miten poliisivaltio voi lähestyä hiljaa hiipien ja kevyesti koskettaen (liite 5).

HS:n jutussa myös apulaispoliisipäällikkö Ari Karvonenkaipaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, tehdäänkö Suomessa nykyisellään oikealla tavalla rikostutkintaa”. Vähäisintäkään merkkiä tällaisesta keskustelusta ei ole nähty. Tulppana on ollut juuri Helsingin Sanomat, jolle asian esille tuojana olisi kuulunut keskustelun avaus. Kansalaisilla on joka tapauksessa oikeus tietää, mistä asioista ei ainakaan kannata rikosilmoitusta tehdä, koska se ”tapetaan” nopeasti ja tehokkaasti. Näin on ainakin Itä-Uudenmaan poliisin alueella ja erityisesti taloyhtiöissä, koska poliisi ja oikeus eivät ymmärrä, että niissä kysymys on vallan väärinkäytöstä, vaan ajattelevat, että siellä vain asukkaat ”nahistelevat” keskeen, joten selvittäkööt itse välinsä. Suhtautuminen on samantapainen kuin Ylen ”jälkiviisaalla”, EVAn silloisella johtajalla Matti Apusella, joka piti 04.01.2019 tällaisia rikosilmoituksia ”turhanaikaisina” ja antoi ohjeen: ”Käyttäytykää!

Eräänlaista kohtalon ivaa on, että komisario Juurinen tukeutuu toisena lopputuloksen peruspilarina Tapanilan edeltäjän Tuomariliiton puheenjohtajana kirjoittamaan Vantaan käräjäoikeuden tuomioon. Kuvatun kaltaista murhenäytelmää, josta naapurimme ja hallituksen jäsenen Pekan henki pelastui vain sattumalta vaimoni ja minun avullani, kun vaimoni auton valot osuivat asuntonsa kynnykselle myöhään illalla sammuneeseen ”myttyyn”, ei aivan ilmeisesti olisi tapahtunut, mikäli kirjasta olisi kerrottu asianmukaisella tavalla.

Sovittelu tai kansliapäätös

Mielestäni vastaaja voidaan velvoittaa esittelemään kirja kansliapäätöksellä. Olen myös valmis sovitteluratkaisuun, ja mikäli Helsingin Sanomat esittelee kirjan asianmukaisesti ja maksaa asianosaiskuluina 900 euroa + alv, käy kanne tarpeettomaksi.
<hs.mielipide@hs.fi>
Kauko Parkkinen
työsuhdelakimies, tietokirjailija
Vantaa

Tämän historian valossa on luonnollista, että Helsingin Sanomat ei julkaissut kyseistä kirjoitusta. Kuitenkaan ei voi olla epäilystäkään, että tieto on sellainen, joka lehden lukijoilla on journalistin ohjeiden mukainen oikeus tietää, ja joka HS:n olisi siis välisemme sopimuksen tullut julkaista.

Näyttää jopa siltä, että sopimuksen olemassaolosta on tullut este kirjoituksieni julkaisemiselle. Suuren ja mahtavan Helsingin Sanomien kunnia ei ilmeisesti kestä sitä, että yksityisen lukijan kanssa tehdään sopimus itsestään selvästä asiasta. Niinpä päätoimittaja Niemi haluaa näyttää, ettei tällaisesta sopimuksesta tarvitse välittää eikä vaivaudu edes vastaamaan selvän sopimusmääräyksen mukaisesti, jonka pätevyyttä ei ole millään tavoin kiistetty.

Tämä kuvastaa sitä valtio valtiossa -asennetta, joka Helsingin Sanomista on perinteisesti heijastunut monin tavoin.

Tuomariliiton puheenjohtaja Antti Tapanila kehotti 09.10.2019 Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan kansalaisia ”valvomaan valppaasti oikeusvaltiota uhkaavaa kehitystä ja käyttämään puheenvuoroja”. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, ellei media täytä tehtäväänsä vallan valppaana vahtikoirana, mitä se auliisti mainostaa, vaan päinvastoin suojelee vallan väärinkäyttöä vaikenemalla siitä. Olen saanut konkreettisesti omissa nahoissani tuntea, miten poliisivaltio voi lähestyä hiljaa hiipien ja kevyesti koskettaen (liite 5).

HS:n jutussa myös apulaispoliisipäällikkö Ari Karvonen ”kaipaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, tehdäänkö Suomessa nykyisellään oikealla tavalla rikostutkintaa”. Vähäisintäkään merkkiä tällaisesta keskustelusta ei ole nähty. Tulppana on ollut juuri Helsingin Sanomat, jolle asian esille tuojana olisi kuulunut keskustelun avaus.

Kansalaisilla on joka tapauksessa oikeus tietää, mistä asioista ei ainakaan kannata rikosilmoitusta tehdä, koska se ”tapetaan” nopeasti ja tehokkaasti. Näin on ainakin Itä-Uudenmaan poliisin alueella ja erityisesti taloyhtiöissä, koska poliisi ja oikeus eivät ymmärrä, että niissä kysymys on vallan väärinkäytöstä, vaan ajattelevat, että siellä vain asukkaat ”nahistelevat” keskeen, joten selvittäkööt itse välinsä. Suhtautuminen on samantapainen kuin Ylen ”jälkiviisaalla”, EVAn silloisella johtajalla Matti Apusella, joka piti 04.01.2019 tällaisia rikosilmoituksia ”turhanaikaisina” ja antoi ohjeen: ”Käyttäytykää!

Eräänlaista kohtalon ivaa on, että komisario Juurinen tukeutuu toisena lopputuloksen peruspilarina Tapanilan edeltäjän Tuomariliiton puheenjohtajana kirjoittamaan Vantaan käräjäoikeuden tuomioon. Kuvatun kaltaista murhenäytelmää, josta naapurimme ja hallituksen jäsenen Pekan henki pelastui vain sattumalta vaimoni ja minun avullani, kun vaimoni auton valot osuivat asuntonsa kynnykselle myöhään illalla sammuneeseen ”myttyyn”, ei aivan ilmeisesti olisi tapahtunut, mikäli kirjasta olisi kerrottu asianmukaisella tavalla.

Näyttö

Siinä tapauksessa, että mennään täysimittaiseen oikeudenkäyntiin, nimeän tässä vaiheessa seuraavan näytön. Sen yleisteemana on se, onko kirjassa sellaista journalistin ohjeiden tarkoittamaa tärkeää tietoa, joka kansalaisten yleensä ja erityisesti oikeus- ja poliisiviranomaisten tulisi tietää. Siinä on kahta näkökulmaa silmällä pitäen. Ensinnäkin on selvitettävä, sisältääkö kirja sellaista tietoa, joka kansalaisten yleensä ja poliisi- ja oikeusviranomaisten tulisi tietää. Toiseksi näytön tarkoitus on selvittää, mitkä ovat Helsingin Sanomien velvollisuudet välisemme sopimuksen mukaan ja onko päätoimittaja Niemi lehden vastavana päätoimittajana ja sopimuksen vastuuhenkilönä tässä suhteessa hoitanut velvoitteensa.

Lopullisesti näyttö määritellään ja todistajien tai todistelutarkoituksessa kuultavien yhteystiedot täydennetään mahdollisessa suullisessa esikäsittelyssä.

Kirjallinen näyttö:

Sopimus Sanoma – Parkkinen (liite 2); todistusteema: sopimuksen olemassaolo ja velvoittavuus sekä vastuuhenkilö
Kirja Painajainen paritalossa – surullinen tositarina virka- ja mielivallan epäpyhästä liitosta (liite 1), Todistusteemat: hallinnon laatu taloyhtiöissä, ns. suurelta yleisöltä ja oikeusviranomaisilta poikkeavasta käyttäytymisestä puuttuvan tiedon vaarat, todellisuus oikeusvaltio-myytin takana;

Suullinen näyttö

Alustavasti nimeän seuraavat todistajina tai todistelutarkoituksessa kuultavat.

Saska Saarikoski, Helsingin Sanomien toimittaja
Todistusteema: Outi Pakkasen kirjan plagiaattia koskevan jutun synty;
Mikael Pentikäinen, Suomen Yrittäjät ry:n toimitusjohtaja
Teema: sopimuksen tarkoitus;
Eero Hyvönen, Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja
Teema: Millaista tietoa journalistin ohjeiden 1. kohta tarkoittaa;
Susanna Reinboth, Helsingin Sanomien oikeustoimittaja
Teema: Miten Helsingin Sanomissa arvioidaan, mitkä oikeuskysymyksiä käsittelevät kirjat esitellään;
Martti Valkonen, Helsingin Sanomien entinen pääkirjoitustoimittaja
Teema: Helsingin sanomien mustat listat;
Antti Tapanila, Suomen tuomariliiton puheenjohtaja
Teema: Oikeusvaltiota uhkaavat vaarat ja miten niitä voidaan torjua julkisen keskustelun avulla;
Ari Karvonen, Itä-Uudenmaan poliisin apulaispoliisipäällikkö
Teema: Keskustelun merkitys poliisin kannalta ja Itä-Uudenmaan poliisin antamat ohjeet rikosilmoitusten ”tappamisesta”;
Jussi Nilsson, entinen käräjätuomari
Teema: Oikeusvaltio Suomi – myytti ja todellisuus ja poliittinen ohjaus käräjäoikeuksissa;
Mia Koro-Kanerva. Isännöintiliiton toimitusjohtaja
Teema: vallankäytön kontrolli taloyhtiöissä ja toiminnantarkastajien toiminnan laatu;
Raija Toiviainen, valtakunnansyyttäjä
Teema: Onko syytekynnys taloyhtiöiden hallinnon suhteen normaalia korkeampi;
Hannu Lauerma, Psykiatrisen vankilasairaalan ylilääkäri
Teema: Miksi kansalaisten olisi tunnettava narsistinen vallankäyttö;
Kimmo Vanne, hovioikeudenneuvos
Teema: Poliittinen ohjaus Vantaan käräjäoikeudessa
Näyttö täsmentyy sen jälkeen, kun saatu vastaajan vastaus.

Vantaa 13.02.2020

Kauko Parkkinen
OTK, VTM, tietokirjailija

Lummepolku 2 D
01300 Vantaa
09-823 7795
www.kauko-kustannus.fi

Liite 3

Päätoimittaja Kaius Niemi
Helsingin Sanomat

Näyttää ilmeiseltä, että Helsingin Sanomat ei julkaise liitteenä olevaa, mielipidesivulle 01.01.2020 lähettämääni kirjoitusta. Helsingin käräjäoikeus on 16.03.2015 vahvistanut, että lehden nykyinen vastaava päätoimittaja on välisemme sopimuksen/20.05.2011 (pdf) 5.2 kohdan tarkoittama vastuuhenkilö, joten pyydän, että harkitsette vielä asiaa.

Mikäli kirjoitusta ei kuitenkaan julkaista, pyydän sopimuksen 5.1. ja 5.2. kohtien mukaista selvitystä siitä, onko kirjoituksen sisällössä jotakin sellaista, jonka vuoksi sitä ei journalistin ohjeiden perusteella arvioiden voida tai haluta julkaista tai eikö siinä ole sellaista journalistin ohjeiden mukaista tietoa, joka lehden lukijoilla on oikeus saada tietää. Paras vastaus on tietenkin se, että kirjoitus julkaistaan ensi tilassa.

Pyynnön perusteluina viittaan siihen, että kysymys on eräästä lähihistorian dramaattisimmasta tapahtumista, joka on tähän mennessä kuitenkin sivuutettu totaalisesti. Tiedossani ei ole muita kirjoituksia, joissa Koiviston oma muistio asiasta olisi avattu kuin oma artikkelini Kanavassa 1/89 (pdf) ja lyhyt kirjoitus Kanavassa 7/19 (liite 2). Kanavan levikki lienee kuitenkin vain 1-2 prosenttia Helsingin Sanomien levikistä. HS vastaa luonnollisesti itse oman lukijakuntansa tiedontarpeen tyydyttämisestä.

Kirjoituksessani mainittujen kirjoittajien lisäksi myös kirjailija Jari Tervon Koivisto-dokumentissa asia on sivuutettu tonaalisesti, kuten myös kirjailija Raija Orasen faktan ja fiktion yhdistävässä Manu-kirjassa.

Vantaa 08.01.2020

Kauko Parkkinen

Liite A

Lähettäjä: Kauko Parkkinen <kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi>
Lähetetty: keskiviikko 1. tammikuuta 2020 11.49
Vastaanottaja: 'hs.mielipide@hs.fi' <hs.mielipide@hs.fi>
Aihe: Myös Koiviston toiminta on avain vuoteen 1981

Myös Koiviston toiminta on avain vuoteen 1981

Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen sanoo, että presidentti Kekkosen sairaus oli avain vuoden 1981 tapahtumiin siten, että se avasi keskustapuolueen johdolle mahdollisuuden pääministeri Mauno Koiviston kaatohankkeelle, Kekkosen tuella. Sama sävy on lehden entisen politiikan toimittajan Unto Hämäläisen kirjoituksessa saman päivän lehdessä. Tämän mukaan Koivisto olisi siis ollut vain pelin kohteena.

Molemmat sivuuttavat sen, miten kovaa peliä Koivisto itse pelasi, erityisesti sen jälkeen, kun Kekkosen sanansaattajana pidetty Eino Uusitalo esitti, että Kekkonen saisi vielä yhden jatkoajan. Tämä aiheutti kaikesta päätellen hänessä paniikkireaktion, mistä seurasi 21.07.1981 pikavisiittiin Kekkosen luo Kultarannassa. Muodollisena syynä oli raportoida Sosialistisen internationaalin kokouksesta, mistä hän oli juuri palannut yhdessä Kalevi Sorsan kanssa. Sorsa ei kuitenkaan lähtenyt mukaan Kultarantaan, sillä hän odotti vielä Kekkosen vastaiskua kevään voimainmittelöstä, kuten Hämäläisen mukaan muutkin suomalaiset ”henkeään pidättäen”. Hän lähetti Koiviston ”suden suuhun” uskoen, että Kekkonen nujertaa hänet lopullisesti.

Mutta Koivisto tunsi Kekkosen kunnon paremmin. Internationaalin kokouksesta ei Kultarannassa puhuttu sanaakaan, vaan Koivisto ilmoitti ”pehmein sanakääntein”, että Kekkosen aika oli lopussa. Tästä jäi ilmeisesti kuitenkin vamma hänen sieluunsa, mitä hän hoiti pikavauhtia kirjoittamassaan kirjassa Politiikkaan ja politikointia 1979-1981. Siinä oli muistio vierailusta, mutta sen sanakäänteet olivat niin apokryfisia, että tutkijatkaan eivät ole osanneet lukea sen todellista sisältöä. Olin kirjoittanut niin paljon kiemuraisia työehtosopimustekstejä, että sen avaaminen sujui helpommin. Kanavassa 4/89 julkaistiin artikkelini Kekkonen Koiviston puhuttelussa. Sen työkappaleen nimi oli Kuka surmasi Kekkosen.

Tämä mursi Kekkosen selkärangan lopullisesti, ja alkoi lyhyt lähtölaskenta, jota olen kuvannut mm. Kanavassa 7/19.

Kauko Parkkinen
OTK, tietokirjailija

Vantaa
Lummepolku 2 D
01300 Vantaa
09-823 7795

Liite B

Kanava 7/19

Kekkonen koki nöyrryttävää kohtelua jo virassa ollessaan

Pentti Peltoniemi esittelee Kanavassa 6/19 Seppo Lindblomin ja Pekka Korpisen toimittaman kirjan Merkillinen Mauno, jossa Mauno Koiviston ”lähellä liikkuneet” kertovat hänestä. Koivisto oli kuitenkin vieläkin merkillisempi kuin nämä lähiliikkujatkaan tiesivät, minkä vuoksi kirjaan jää pari pahaa aukkoa.

Peltoniemi sanoo, että Keskustan lakimiesten puheenjohtajistoon kuulunut Martti Saarikoski nimitti Koivistoa hämääjäksi ja hämääjien suomenmestariksi, mitä aikoinaan paheksuttiin mutta nyt nämä lähitietäjät kertovat saman asian vähän toisin sanoin: mm. taktikko ja poliittinen peluri.

Sekä lähitietäjille että Peltoniemelle näyttää kuitenkin olevan tuntematon Koiviston varsinainen hämäyksen mestarinäyte, invaasio Kekkosen kotiin Kultarantaan 21.07.1981. Muodollinen syy oli raportoida Sosialistisen internationaalin kokouksesta, josta hän oli palannut yhdessä Kalevi Sorsan kanssa, mutta Kultarantaan hän meni yksin. Todellisena syynä oli kuitenkin paniikkireaktio sen vuoksi, että Eino Uusitalo oli esittänyt vähän hämärästi Kekkoselle jatkoaikaa, mitä pidettiin Kekkosen omana toivomuksena.

Koivisto oli keväällä saanut henkisen yliotteen heikentyneestä Kekkosesta, kun tämä esitti pääministerin eroa sanansaattajanaan SKP:n Aarne Saarinen. Nyt hän sitten saattoi ”pehmein sanakääntein” ilmoittaa Kekkoselle, että tämän aika oli ohi. Internationaalin kokouksesta ei puhuttu sanaakaan.

Tämä mursi Kekkosen henkisen selkärangan. Kolmen viikon kuluttua pidetyssä presidentin esittelyssä hän oli ”kovin vaisu”, eikä reagoinut Koiviston kysymyksiin. Rankka Islannin matka vei voimia, mutta Koivisto oli edelleen painajaisena hänen mielessään, sillä elokuun lopussa hän kesken tavanomaisen keskustelun ”murahti”: ”No, tulkoon sitten Koivisto", kuten Juhani Suomi kertoo. Kaksi viikkoa tämän jälkeen hänelle kirjoitettiin sairausloma, jolta hän ei palannut.

Lopputuloksen nähtyään Koivisto ilmeisesti tuli tunnonvaivoihin ja kirjoitti heti toisen kautensa aluksi kirjan Politiikkaa ja politikointia 1979-81, missä hän kertoi Kultaranta-invaasiosta, mutta teki sen niin taitavasti ja apokryfisin sanakääntein, että Kekkos-tutkijatkaan eivät ole tajunneet sen sisältöä. En usko, että siitä kertovaa muistiota on avattu muualla kuin Kanavassa 4/89, jossa asiasta kirjoittamani artikkeli yllätyksekseni julkaistiin.

Paavo Väyrynen oli keskeinen henkilö siinä hankkeessa, jossa ainakin Kekkonen, Sorsa ja SKP:n Aarne Saarinen toimivat Koiviston hallituksen kaatamiseksi ennen Kekkosen voimien loppumista, kun taas Koivisto pyrki kaikin tavoin jatkamaan toimikauttaan. Jo tuolloin Ilkan päätoimittaja Veikko Pirilä tunnisti Koiviston hämäyskyvyt ja kirjoitti, että tämä kävi samaa peliä kaikissa yhteyksissä ja aivan yhtä rajusti, mutta vain Väyrysestä tuli syyllinen ja Koivistosta marttyyri. Näin kertoo Juhani Suomi, joka hänkin kuittasi Kultaranta-visiitin varsin lyhyesti.

Kekkonen ei siis joutunut kokemaan kovaa kohtelua vasta ”kohta eläkkeelle jäätyään”, kuten Peltoniemi antaa ymmärtää, vaan jo virkaa hoitaessaan. Tälle hämäysoperaatiolle tuskin löytyy vertaa Suomen historiassa, ei taitavuudessa eikä röyhkeydessä.

Kauko Parkkinen
VTM, OTK, tietokirjailija

Liite 4

Lähettäjä: Kauko Parkkinen <kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi>
Lähetetty: torstai 22. marraskuuta 2018 15.48
Vastaanottaja: 'kaius.niemi@hs.fi' <kaius.niemi@hs.fi>
Kopio: 'susanna.reinboth@hs.fi' <susanna.reinboth@hs.fi>
Aihe: Kirjani Painajainen paritalolla esittely

Päätoimittaja Kaius Niemi
Helsingin Sanomat

Välisemme sopimuksen mukainen selvityspyyntö

Välisemme sopimuksen 5.1. ja 5.2. kohdan nojalla pyydän 30.11.2018 mennessä tiedon siitä, tuleeko Helsingin Sanomat esittelemään kirjani Painajainen paritalossa. Kirjan arvostelukappale on ollut toimituksessa jo lähes puoli vuotta.

Ellen saa vastausta tuohon ajankohtaan mennessä, katson sen tarkoittavan sitä, että päätoimittajan mielestä kirja ei sisällä sellaista relevanttia tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta, joka journalistin ohjeiden mukaan olisi saatettava lukijoiden tietoon, ja siitä syystä kirjaa ei esitellä lukijoille.

Paras vastaus tietenkin on, että kirja esitellään mainittuun ajankohtaan mennessä.

Liitteestä käy ilmi presidentti Sauli Niinistön mielipide kirjan sisältämän tiedon merkityksestä yleisellä tasolla. Kuten kirjassa sanon, ei minulla ole pätevyyttä tehdä diagnoosia mahdollisen narsismin olemassaolosta, esitän vain muiden kirjojen kertomien tunnusmerkkien vertailua kyseessä olevan henkilön käyttäytymiseen ja johtopäätösten tekeminen jää lukijan tehtäväksi. Oman käsitykseni mukaan ne täsmäävät varsin tarkoin.

Niinistö ei ota kantaa siihen tietoon, mikä kirjassa esitetään oikeusturvakoneiston kyvystä ymmärtää kyseisenlaista toimintaa, mutta edellä mainituissa kirjoissa monessakin pidetään pahana puutteena sitä, että niillä ei ole tarvittavaa tietoa. Samalla lukija voi saada aiheen tarkistaa käsitystään oikeuslaitoksemme toiminnasta.

Vantaa 22.11.2018

Kauko Parkkinen

Liite 5

www.kaukoparkkinen.com 4.12.19

Tunsin poliisivaltion ensikosketuksen olkavarressani

Kun olimme vaimoni kanssa joutuneen taloyhtiömme hallituksen puheenjohtajan taholta täydellisen syrjinnän sekä ihmisvainon kaltaisen simputuksen kohteiksi ja kun käräjäoikeus oli hylännyt yhtiökokouksen mitättömyyskanteen uskomattomin perustein, jaksoin vielä uskoa, että poliisilta voisi saada oikeussuojaa. Siitäkin huolimatta, että tunsin hyvin käräjätuomari Jussi Nilssonin artikkelin Lakimiesliiton Lakimiesuutisissa 2002, missä hän samaisti kansalaisen oikeussuojan vallan väärinkäytöksiä vastaan entisiin Itä-Euroopan sosialistisiin maihin. Sitä ei kommentoitu missään muualla kuin OSuVa-lehdessäni. Muistin myös Vaasan hovioikeuden presidentin Erkki Rintalan haastattelun Ilkassa parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän eläkkeelle jäädessään sanoi, että Suomi on tukevasti oikeusvaltioiden takarivissä. Ja vaikka olin hoitanut suuren määrän työsuhdeoikeudenkäyntejä ja nähnyt, miten tuomiot voivat olla arvaamattomia, en sittenkään osannut uskoa, että näin voisi olla rikosjutuissa.

Tappotuomio

Herätys todellisuuteen oli kuitenkin karu. En tuolloin vielä tiennyt, että Itä-Uudenmaan poliisi oli antanut ohjeet, että tämänkaltaisia rikosilmoituksia ei saanut tutkia, vaan ne tuli ammattitermein ”tappaa” nopeasti ja kivuttomasti. Komisario Juha Juurisen esitys syyttäjälle, että ilmoitus ei anna aihetta varsinaiseen tutkimiseen, oli sekä tulokseltaan että tekotavaltaan ja perusteluiltaan järkyttävä. Se tukeutui ensisijaisesti tutkintapyynnön kohteen puhelinkeskusteluun ja sähköpostiin, osin suoraan siteerattuihin, joiden sisältöä emme tunne.

Järkytys vain lisääntyi, kun Helsingin Sanomien selvitys 29.12.2018 kertoi, että tämä oli mennyt niiden nuottien mukaan, joita Itä-Uudenmaan poliisi oli antanut rikosilmoitusten ”tappamisesta”. Ensimmäisen kerran tunsin, että poliisivaltio oli ottanut reippaan askelen suoraan kohti kansalaisia. Poliisin hallinnollinen ohje syrjäytti perustuslain. Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen asettui samaan ruotuun. Syyttäjälaitos oli osallistunut ohjeiden valmisteluun, kuten Helsingin poliisipäällikkö Tomi Vuori kertoi HS:n jutussa.

Mutta demokraattisessa oikeusvaltiossa viimeisen puolustuslinjan muodostaa vapaa lehdistö ja sitä kautta saatu julkisuus. Epätoivoa oli mukana jo melkoinen määrä, kun kirjoitin kirjan tapahtumista uskoen, että asia saadaan sitä kautta julkisuuteen. Tosipaikan tullen suomalainen media ei kuitenkaan toimi näin, kuten olin siitäkin saanut jo melkoisesti kokemusta. Se oli vaikenemalla asettunut toistuvasti vallan väärinkäyttäjän puolelle. Silti ällistyttävää oli, että ”ensiyön oikeudella” lämpimäiskappaleen etukäteen saanut Vantaan Sanomat ei vieläkään ole toipunut halvaannuksesta, joka sitä kohtasi. Ei liioin Iltalehti, jonka reipasotteinen toimittaja pani kerta kaikkiaan stopin sähköpostien vastaanottamiselle.

Orbán on oikeassa

Tämä luonnollisesti rohkaisee vallankäyttäjää, minkä myös me saimme kokea. Oikeusvaltiomyytillään rehentelevä Suomi oli täydellisellä välinpitämättömyydellään ajamassa asioita kohti katastrofia, korvaansa lotkauttamatta, noudattaen valtakunnan korkeimmalta taholta saatua esimerkkiä, kun Unkarin pääministeri Viktor Orbán kertoi Suomessa päivittäin tapahtuvan ihmisoikeusrikkomuksia, jotka olisi tutkittava. Siihen on lainsuojattoman helppo yhtyä.

Tämä välinpitämättömyys oli vähällä vaatia ihmisuhrin, miltä seinänaapurimme Pekka pelastui vain onnellisen sattuman kautta. Kun vaimoni tuli 17.10. myöhään illalla kotiin, hän havaitsi auton valoista, että Pekan oven edessä oli jokin mytty. Se oli siihen sammahtanut Pekka, jonka olimme kerran aiemminkin pelastaneet siitä. Niin teimme suurella vaivalla nytkin, minkä jälkeen lähetin sähköpostin puheenjohtaja/isännöitsijälle, jolla on tehtävään liittyvänä yleisavain, sekä häntä uskollisesti avustavalle miehelleen todeten, että vastuu jatkosta oli heillä.

Seuraavana aamuna tarkistimme kuitenkin tilanteen. Pekka ei tullut avaamaan ovikellon soitua, mutta sisällä näkyi liikettä. Tämän tiedon välitimme vielä avaimen haltijoille. Neljän päivän kuluttua kävi kuitenkin ilmi, että he olivat jättäneet Pekan täysin oman onnensa nojaan, heitteille. Pekan morsian Marja oli käynyt pihassa, mutta ei uskaltanut soittaa hätänumeroon, koska ei tiennyt, onko Pekka kotona, kunnes vaimoni sattuessa olemaan pihassa samaan aikaan hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja kehotti hakemaan yleisavaimen. Sen haltija ei sitä luovuttanut eikä tullut itse avaamaan. Ei myöskään, vaikka vaimoni ja Marja yhdessä menivät sitä vaatimaan. Kun Marja nyt sai tietää, mitä oli tapahtunut, hän myös vaimoni neuvosta soitti hätänumeroon.

Avain löytyi heti poliisin sitä pyytäessä. Pekka oli hyvin ”heikossa hapessa” ja uinui kalman kalpeana, kun ambulanssimiehet nesteytyksen jälkeen kantoivat hänet paareilla ambulanssiin.

Pekka palasi sairaalasta neljän viikon kuluttua ja kertoi saaneensa sairauskohtauksen. Avaimen haltijat eivät olleet tehneet asiassa mitään, heidän puolestaan Pekka olisi saanut kaikessa rauhassa vaipua ikuiseen uneen, mikä ilmeisesti olikin hyvin lähellä.

Kun kaksi poliisia odottelivat pihassa ambulanssimiehiä sisältä, menin pihaan kertomaan poliisille, miten tähän oli päädytty. Nuori poliisimies sanoi kuitenkin, että ei sitä nyt selvitetä ja ohjasi minut olkavarresta sisälle ilmoittamatta nimeään. Hän vain viittasi auton rekisterinumeroon ja auton kyljessä olevaan tunnusnumeroon.

Poliisin ja käräjäoikeuden luottonainen

Kun koiraa ulkoiluttamaan lähtenyt ”talon rouva” kiinnostui asiasta niin paljon, että tuli paikalle Pekan jo ollessa ambulanssissa, menin poliisin vastahangasta huolimatta pihalle ja sanoin osoittaen poliisin edessä seisovaa naista, että ”tuo rouva jätti Pekan heitteille”, tämä heitti takaisin, että ”tuo herra jätti Pekan heitteille”, poliisin edessä, kirkkain silmin. Näin tämä nainen antoi selkeän näytön siitä, miten kätevästi hänen laillaan käyttäytyvät ihmiset kääntävät asiat päälaelleen. ”Totuus ei ole heille arvo”, sanoo vankilasairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma.

Melkoinen ironiansa on siinä, että tämä on sama nainen, jonka Vantaan käräjäoikeuden puheenjohtaja ja komisario Juha Juurinen olivat ottaneet luottonaisekseen ja kääntäneet näin koko asian päälaelleen saaden meistä häiriköitä. Kuitenkin me olimme ainoat, jotka olivat auttaneet Pekkaa tehden kaiken sen, minkä ilman avaimia saatoimme tehdä.

Poliisi suhtautui asiaan täydellisen välinpitämättömästi, ei ottanut tapahtumatietoja ylös, ei edes henkilönimiä. Hän noudatti kirjassani todettua Itä-Uudenmaan poliisin toimintaperiaatetta: Ei ruumiita, ei rikosta. Läheltä piti -tilanne ei sille riitä, vaikka Suomessa ei periaatteessa olekaan voimassa ns. seurausvastuuperiaate. Tekoa on arvioitava sen mukaan, millaista rikollista tahtoa se osoittaa eikä sen mukaan, tuleeko siitä suurempaa vai pienempää seuraamusta. Tämä osoittaa täsmälleen sitä samaa röyhkeyttä ihmisiä kohtaan, jolla talon hallintoa on hoidettu nykyisen hallituksen aikana.

Jos ei oikeussuojaa olekaan tarjolla, on oikeusvaltiolla hurskastelijoita ”liikenteessä” sitäkin enemmän. Tuomariliiton puheenjohtaja Antti Tapanila kehotti Hesarissa kansalaisia valvomaan valppaasti oikeusvaltiota uhkaavaa kehitystä ja käyttämään puheenvuoroja. Oikeusvaltiossa pelkkiä tosiasioita sisältävä kirja olisi aika vahva puheenvuoro, mutta meillä se jää suutariksi, koska media torppaa sen Hesarin johdolla. Tästä on lukuisia esimerkkejä. Kirjailija Jorma Ojaharju sanoi, että ”kirja, jota Helsingin Sanomat ei ole esitellyt, ei ole olemassa”. Tapansa mukaan se asettui nytkin tiukasti suojelemaan vaikenemisellaan.

Kun poliisi taluttaa käsipuolesta kansalaista, jonka naamasta se ei pidä, ja ohjaa hänet sisään, ollaan jo melko pitkällä. Kun valtakunnansyyttäjä ja eduskunnan apulaisoikeusasiamies ovat alkaneet ylimpinä auktoriteetteina antaa ohjeita kansalaisten uskonasioista ja joulujuhlien järjestelyistä, lähestytään hyvää vauhtia sosialistisia valtioita.

Todellisessa oikeusvaltiossa Pekka ei olisi joutunut hengenvaaraan

Jos media ja poliisi olivat hoitaneet asianmukaisesti sen tehtävän, joka niille demokraattisessa oikeusvaltiossa kuuluu, voidaan pitää selvänä, että siitä olisi seurannut muutoksia, joiden ansiosta Pekka olisi välttynyt hengenvaaralta. Taloyhtiön hallinto olisi saatu toimimaan asianmukaisesti.

Olin tuntenut olkavarressani poliisivaltion ensikosketuksen. Onneksi se ei ollut lähilamautin eli pamppu, mutta sekin päivä voi olla edessä, ellei olla hereillä. Silloin ei liikuta ulkona vapaasti, kadulta tai jopa omalta pihalta voidaan kansalainen saattaa kotiovesta sisään tai ikävämpään paikkaan, jos naama ei satu miellyttämään. Ulkonaliikkumiskieltoja voidaan jaella eri syistä.

Oma ironiansa on siinäkin, että Tuomariliiton edellinen puheenjohtaja loi Vantaan käräjäoikeudessa pohjan koko murhenäytelmälle perustamalla ratkaisunsa tämän henkilön hupsutteleviin tarinoihin. Ja hupsuttelemalla itsekin tuomiota kirjoittaessaan.

Digitekniikka tarjoaa lukemattomia tilaisuuksia poliisivaltion etenemiselle, samalla kun avoimuus vähenee, kuten verotietojen tuore rajoitus kertoo. Vakuutuskuoret palvelevat samaa tarkoitusperää. Hyvin tuore ja reipas askel samalla tiellä on tulorekisteri. jota vastuuvirkamies ylistää suorastaan runollisesti: ”Tulorekisterin tahdissa tulevaisuuteen”, kuten hän erään juttunsa otsikoi.

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio puolestaan sanoi Ylen haastattelussa 15.10.18, mistä on kysymys: ”Näyttää siltä, että luotonantajat eivät ole itse noudattaneet sitä lainsäädäntöä, joka niille kuuluu, niin se korjauskeino on, että pannaan koko kansa rekisteriin”.

Suhtautuminen kansalaiseen on peräisin 1600-luvulta, sanoo Kirsti Grönfors väitöskirjassaan.

On kerrottu, että uusi hallitus jatkaa entisillä nuoteilla, joten ilmeisesti mikään ei muutu, ainakaan ennen seuraavia vaaleja.

Liitteet:

Sanoma-sopimus
Kirjan esite