default_mobilelogo



Liikanen on osannut hoitaa asiansa ja arvonsa hienolla tavalla.

Kokoomuksen kansanedustaja Ilkka Kanerva Liikasen kirjan markkinointitilaisuudessa Suomen Pankin Rahamuseossa 10.09.2019

Monet tulivat Suomen Pankin entiselle pääjohtajalleen järjestämään kirjanmarkkinointitempaukseen 10.09.2019 varmasti saadakseen lisävalaistusta moniin Suomen lähihistorian merkittäviin käänteisiin, mutta tilaisuus oli pelkkä show, mikä oli varmasti harkittu ratkaisu, sillä näin vältyttiin penkomasta asioita, jotka eivät siedä päivänvaloa. Niinpä enempää pankkia edustava haastattelija kuin keskustelukumppanit kokoomuksen Ilkka Kanerva ja kepun Seppo Kääriäinenkään eivät ruotineet kirjan asiasisältöä lainkaan eikä yhtään kritiikin sanaa kuultu (liite).

Kanervalle se ei oikein olisi ollut mahdollistakaan, sillä hän oli osallistunut kirjan tekoonkin vedosvaiheessa. Hän oli jo hyväksynyt sen. Niinpä hänen yllä siteerattu lopputiivistelmänsä olikin hyvin tilaisuuteen sopiva. Kääriäinen ei ollut aivan yhtä lennokas.

Mutta pääministeri Harri Holkeri järjesti vielä paljon komeamman fanitustilaisuuden hallituksensa valtiovarainiminterille 27.8.1988. Tuolloin oli Liikasen kokoon kyhäämän budjetin tuella saatu aikaan supertupoksi kutsuttu tulopoliittinen ratkaisu. Sen kunniaksi [Harri] Holkeri piti haltioituneen, lähes runollisen kiitospuheen, jota uskalsin hieman muotoilla.

Syyte lamasyyllisille

En ollut Holkerin kanssa aivan samaa mieltä ratkaisun vaikutuksista:

Tämä superpaketti näyttää lopullisesti varmistavan maan talouden syöksymisen niihin vaikeuksiin, joilta sen piti pelastaa tasavalta” (pdf).

Ne, jotka muistavat superpaketin seuraamukset, kuten varmasti Kanerva ja Kääriäinen, voivat arvioida, kumpi oli oikeassa. Liikasen kirjasta käy ilmi, että hänen hermonsa eivät kestäneet näitä seuraamuksia, minkä vuoksi [Mauno] Koivisto lähetti hänet hakemaan turvapaikkaoikeutta Brysselistä.

Liikanen aikaansai Suomen palveluksessa ollessaan pelkästään vahinkoa. EU-komissaarina hänellä ei saanut olla erityissuhdetta Suomeen, ja Suomen Pankissa hän oli Euroopan keskuspankin EKP:n haarakonttorin johtaja.

Liikanen kuului itseoikeutettuna siihen 12 henkilön joukkoon, jotka saivat syytteen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä mukailevassa kuvitteellisessa lamasyyllisyysoikeudenkäynnissä (LäysSäkkeitä/www.kauko-kustannus.fi):

Syytetty johti vuodesta 1987 lähtien valtiovarainministerinä kriittisenä aikana budjettipolitiikkaa tavalla, joka oli tilanteen vaatimuksiin nähden selvästi liian löyhäkätistä, minkä lisäksi syytetyn tapa johtaa verouudistusta loi talouteen monella tapaa tarpeetonta epävarmuutta ja häiritsi sen kehitystä.

Erityisen raskauttavaa oli syytetyn syksyllä 1988 kokoon runnoma ns. supertupo, jolla syytetty harhautti kansalaiset uskomaan, että se johtaisi talouden pohjan vahvistumiseen, kun käytännön seuraamus oli täsmälleen päinvastainen, mikä merkitsi viimeistä sinettiä talouden syöksylle lamaan.

Olennainen ero sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin on siinä, että sotasyyllisyydestä tuomittiin täysin viattomia, kun taas lamasyylliset pääsivät kuin koira veräjästä.

Jos joku näkee yhtäläisyyksiä tähän päivään, se johtuu varmaankin hänen mielikuvituksestaan.

Koivisto ja Liikanen mitätöivät vaalituloksen ja torppasivat suunnanmuutoksen

Tuolloin olisi ollut viimeisiä hetkiä saada maan politiikkaan suunnanmuutos, jotta talouskatastrofi ja myös lukuisat inhimilliset murhenäytelmät olisi voitu välttää. Siinä tarkoituksessa tehtiin ennen vaaleja ns. porvarisopimus, jonka johtohahmoja olivat Paavo Väyrynen ja Nokian toimitusjohtaja Kari Kairamo. Tässä kassakaappisopimuksessa olivat mukana myös puolueittensa puheenjohtajat Ilkka Suominen, Christoffer Taxell ja Esko Almgren. (K.P.: Punamusta vallankaappaus/www.kauko-kustannus.fi).

Sopimus oli täysin laillinen, sillä siinä sovittiin, että mikäli vaalitulos sen mahdollistaa, porvaripuolueet muodostavat keskenään hallituksen. Sen tuli olla salainen, koska tiedettiin Koiviston muuten torppaavan sen.

Koivisto sai kuitenkin vihiä sopimuksesta, ja mitätöi sen vahvana tukimiehenään SDP:n puoluesihteeri Liikanen, joka kävi hakemassa taustatukea Moskovasta saakka. ”Porvarillisuuden kultainen hetki meni ohi”, sanoi professori Jan-Magnus Jansson. Koivisto ja Liikanen saivat sen tuhotuksi. Ja samalla maan talouden.

Liikanen sivuuttaa erään maamme lähihistorian merkittävimmän käänteen varsin lyhyesti ja kevyesti. Ei ota tilaisuudessa sitä edes naurun kohteeksi. Hyvin ymmärrettävää.

Voidaan kysyä, oliko Koiviston puhe presidentin vallan kaventamisesta jälleen tunnonvaivojen tulosta vai pelkkää jälkien peittelyä. Ainakaan se ei ollut ns. tehokasta katumista.

Suomen Pankin tilaisuus kertoo myös omaa kieltään suomalaisesta politiikasta. Maan asioilla ja kansalaisilla ei ole väliä, kunhan on hauskaa ja hyvä veli ja toveri -järjestelmä voi hyvin. Mitä väliä jollakin [Urho] Kekkosella, kunhan Koiviston kuvaa kiillotetaan.

Suomi ei ole banaanitasavalta, jossa vallananastaja teloittaa edeltäjänsä. Kuten pääministerimme Antti Rinne sanoo, tämä on oikeusvaltioperiaatteen mallimaa, jossa vallananastaja teloo edeltäjänsä henkisesti työkyvyttömäksi. Eikä koira perään hauku.

Olisi ollut mielenkiintoista kuulla näistäkin asioista myös Kanervalta ja Kääriäiseltä, joiden tulisi muistaa ne, Kääräisen myös kepun kokema nöyryytys.

Liite

www.kaukoparkkinen.com 10.09.2019

Kekkosen nöyryytys jatkuu – Erkki Liikanen ei osaa tuntea häpeää

Suomen Pankin rahamuseo järjesti 10.09.2019 keskustelutilaisuuden Erkki Liikasen muistelmista. Hänellä oli kaksi ”vastaväittäjää”, kepun Seppo Kääriäinen ja kokoomuksen Ilkka Kanerva. Haastattelijana ja juontajana toimi pankin johtokunnan varapuheenjohtaja Marja Nykänen.

Jos joku tuli tilaisuuteen saadakseen lisävalaistusta Liikasen monin osin kyseenlaiseenkin toimintaan, mm. valtiovarainminiterinä, hän tuli turhaan. Keskustelijat olivat joko työ- tai poliitikkokavereita, ja ainakin Kanerva oli osallistunut kirjan tekemiseen, koska hänellä oli sen vedos mukanaan. Näin tilaisuudesta tuli keskinäisen kehun kerho, jossa savolaishuulet lentelivät, ja salin nurkkia myöten täyttänyt yleisö sai tuon tuosta raikuvia naurukohtauksia. Hyvä show.

Oli turha odottaa, että juontaja tai kumpikaan keskustelukumppaneista olisi täyttänyt etukäteen saamansa pyynnön ja kysynyt Liikaselta, oliko Koivisto kertonut edes omalle puolueelleen 21.07.1981 tapahtuneesta tunkeutumisestaan Kekkosen kotiin Kultarannassa, missä hän ”pehmein sanakääntein”(!) ilmoitti Kekkoselle, että hänen aikansa oli lopussa, ja näin mursi hänen henkisen selkärankansa.

Liikasen kertomus kirjassaan, että siitä alkaneen Kekkosen loppuvaiheen tulos oli se, että tämä vielä virassa olleessaan kykeni vain avaamaan ja sulkemaan Koiviston ylintä paidannappia, oli täysin tarpeeton ja vain Kekkosta häpäisevä. Hän oli saanut ennen tilaisuutta kehotuksen anteeksipyyntöön, mutta se innoitti vain panemaan paremmaksi ja huvittamaan altista yleisöä sellaisellakin ”huulella”, että Kekkonen oli käyttänyt tähän paidannapin näpräykseen peräti 15 minuuttia käsiajanotolla. Kuulijat eivät sentään räjähtäneet nauruun.

Oi aikoja oi tapoja!

Ilkka Kanerva sanoi päätössanoissaan, että Liikanen ”on osannut hoitaa asiansa ja arvonsa hienolla tavalla”. Siltä tuntuu. Sosialisminkin. Ja varsinkin kirjansa markkinoinnin.

Liikasen riekkujaiset tulevat ilmeisesti kiertämään ympäri maata ainakin kaikissa Suomen Pankin konttoreissa. Ehkä 15 minuutin aikaankin tulee vielä päälle Liikas-lisä.
 
Lisää aiheesta:

www.kauko-kustannus.fi
www.kaukoparkkinen.com


Lisää/poista listalta: Internet-sivu tai Webmaster
Tältä sivulta selviävät sähköpostiosoiterekisterin ylläpitäjä ja rekisteritiedot.