default_mobilelogo

Makromiesten epäpyhä allianssi hallitsee suomalaisen ylähuoneen estradia ja
kollektivismia suosiessaan muodostaa pahan tulpan yksilöllisille tulevaisuuden
kasvuvoimille. Kun yhteiskunta joutuu makrotaudin kouriin, sitä uhkaa taudinkuva,
jonka eri vaiheet eroavat äänteellisesti vain vähän toisistaan: makro-macho-maho.”
Herratoverien Suomi – kirja kasvun tekijöistä ja jakajista (1984; www.kauko-kustannus.fi)

EKONOMISTIMAFIA ON SUURTYÖTTÖMYYTEMME TAKUUMIES

Kun ensimmäiset heiveröiset merkit orastavasta noususta taloudessamme tulivat esille viime vuoden lopulla, riensi Suomen Pankki pääjohtajansa suulla julistamaan, että talouden lamaantuminen oli ohi. Tähän hallitus tarttui kuin hukkuva oljenkorteen, ja kun muut ekonomistit tavan mukaan seurasivat Suomen Pankin johdatusta kuin hai laivaa, sai pääministeri Juha Sipilä aiheen 08.02.2017 julistaa ”suu vehnäsellään” eduskunnassa, että nyt hallituksen toimenpiteet ovat alkaneet vaikuttaa, eikä enää tarvita muuta kuin joitakin ”boxin ulkopuolelta” haettavia poppaskonsteja. Mutta ”kaikki kivet käännetään”.

Tunnelmaa ei häirinnyt se, että hän jäi saman istunnon aikana suorassa tv-lähetyksessä ”rysän päältä” kiinni kansalaisten harhauttamisesta väärillä luvuilla. Hän ei sanonut edes edeltäjänsä Aleksander Stubbin tavoin, että sorry siitä.

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta edes tämän matalasuhdanteen aikana, kun makroekonomistit johtavat kansalaisia harhaan. Jo 2014 Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT julisti, että kasvu oli alkamassa. Siihen tamperelainen kauppatieteen tohtori Paavo Lintula vastasi Hesarissa hyvin osuvasti, että ”kasvu orastaa vain hallituksen puheissa”. Jo sitä ennen oli Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen ehtinyt julistaa nousun ilosanomaa.

Ennen pitkää luonnollisesti aina kasvua viriää, koska patoutunut rakentamis- ja korjausvajaus sekä investointien vaillinki alkaa purkautua, sen kertovat jo kansantalouden alkeisoppikirjat, mutta hallituksella ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Voimakkaimmin tästä alkaa kuitenkin viritä hällä väliä -tunnelma, mikä kantaa satoa syksyn työmarkkinaneuvotteluissa.

Todellisiin rakenneuudistuksiin, työllistämisen perustasolle, ei tulla edelleenkään pääsemään. Siellä näyttävät riittävän hallituksen jonninjoutavat näpertelyt, jotka luovat uusia tulkintariitoja ja vähentävät mielenkiintoa työntekijän todelliseen sisäänajoon, kuten määrä- ja koeaikasäännösten muuttaminen.

Tulppana tässä ovat työmarkkinajärjestöjen ohella makroekonomistit, joiden kaavoissa ei ole arvoa mm. työntekijän motivaatiolle, joka loppujen lopuksi on ratkaiseva tekijä. He puhuvat kannustinloukkujen poistamisesta, kuitenkin työllistämisloukkuja on huomattavan paljon enemmän, mutta niistä he eivät ole kuulleetkaan.

Ensimmäinen todella kohtalokas työllistämisloukku perustettiin 1980-lvun alussa, kun säädettiin ns. työsuhdeturvalaki. Silloinkin makroekonomistit olivat lujasti liittoutuneet työmarkkinajärjestöjen kanssa, ja tapansa mukaan vetosivat tilastoihin, jotka kertoivat, että kyseisiä oikeudenkäyntejä oli vain muutamia kymmeniä vuodessa, joten silloisen Suomen Yrittäjien Keskusliiton varoitukset olivat vain perusteetonta populismia. Melko lyhyessä ajassa tapausten määrä nousi kaksikymmenkertaiseksi.

Talouspolitiikan kivenpyörittäjäin kylä

Tästä ay-liike huomasi, että entisestään taajeneva ekonomistikuntakin oli sen tukena, joten se saattoi rauhassa viritellä uusia työllistämisloukkuja. Varsinkin kun ääniä kalastelevat ns. porvaripuolueetkin olivat valmiit hyväksymään mitä tahansa.

Niitä tehtailtiin kaikissa tuporatkaisuissa, ja aina istui taustalla valtakunnan tärkein ekonomisti Raimo Sailas siunaamassa ratkaisut palkitsemalla ne valtion ”vastaantulolla”. Onpa nyt aineksia, joita voi jälkiviisaana haukuskella. Ne olivat työllistämisen ympäristömyrkkyjä, joiden annettiin muhia kaikessa rauhassa, kunnes ne laman tulessa iskivät koko voimallaan.

Mutta vieläkin ne ovat koskemattomia, koska ne ovat ekonomistikunnalle tuntemattomia ja heidän suojeluksessaan. He ovat jostakin kuulleet paikallisesta sopimisesta, joten sitä he hokevat ymmärtämättä kuitenkaan siitä mitään. Heille se tarkoittaa vain minimipalkkojen alitusta.

Tästä kaikesta seuraa se, että työttömyyden todelliset syyt ovat palomuurin suojaamia. Ns. työllisyyskeskustelu on vain ekonomistien sisäistä puhemyllyn pyörittämistä. Ari Ojapellon tuore kirja Kasvun loppu kertoo lukuisia esimerkkejä siitä, miten sisäänlämpiävää tämä joukko on.

Milloin mitäkin omituisia vippaskonsteja ja kiemuraisia ”työllistymisen polkuja” kehitellään, kuten viimeksi professorit Heikki Hiilamo ja Pasi Moisio (HS pääkirjoitus 09.02.2017). Ne ovat harhapolkuja, jotka eivät vie perille. Punainen lanka on täysin kateissa.

Ylivoimaisen vaikeaa näyttää olevan ymmärtää, että työllisyys riippuu ratkaisevasti kahdesta tekijästä: työntekijän motivaatiosta tehdä työtä ja yrittäjän motivaatiosta tarjota työtä sekä hänen kyvystään johtaa yritystä fiksusti niin, että työntekijän voi käyttää osaamistaan täysillä. Valtiovallan on vain luotava tälle suotuisat puitteet.

Ei tämän perustotuuden ymmärtämiseksi tarvitse kiviä käännellä, eikä Exceliä tai kakkaroita räplätä, vain vähän tervettä järkeä, mutta makroekonomistit ja hallituskin näyttävät elävän jossakin kivenpyörittäjän kylässä, missä tulokset ovat samoja kuin Heikki Turusen romaanin nimihenkilöllä.

Suomen Pankin keskustelutilaisuudessa 27.01.2016 entinen valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen sai merkillisen rehellisyyden puuskan ja sanoi, että ”ekonomistit ovat monopolisoineet talouskeskustelun”. Hänkin sanoi sen vasta eläkeläisenä, kuten myös pankin entinen tutkimuspäällikkö Heikki Koskenkylä, joka puhui ekonomistien Idols-kisasta.

Pääministerinä Sipiläkin on jäänyt niin ekonomistien vietäväksi, että hän on kokonaan unohtanut Risto Uimosen vaalikirjassa lausumansa, että meillä on viimeinen hetki tehdä perinpohjainen käänne johtamisessa, jos aiomme välttää Kreikan tien. Nyt tuo tie tuntuu kelpaavan hyvin. Tai ehkä uskotaan Kalevi Sorsan tavoin, että Suomi selvisi jälleen kuin koira veräjästä.

Aivan niin harmittomasta asiasta kuin Idols-kisasta ei kuitenkaan ole kysymys. Pikemminkin kyseessä näyttää olevan mafia. Siitä tuli Ylen karmea esimerkki Juho-Pekka Rantalan ohjelmasarjassa Mikä maksaa? 15.09.2016. Rantalan haastattelussa tutkijatohtori Marja-Liisa Manka käsitteli juuri edellä mainittuja ydinkysymyksiä todella asiantuntevasti, joten lähetin hänelle sähköpostiviestin: ”Täyttä asiaa alusta loppuun”. Palaute oli hätkähdyttävä.

Lähettäjä: Marja-Liisa Manka [mailto:marja-liisa.manka@uta.fi]
Aihe: Re: Mikä maksaa? 15.9.16 Täyttä asiaa alusta loppuun!

Hei Kauko

Huomasin, etten olekaan vastannut viestiisi. Siispä kiitos tästä kannustuksesta. Sain haastattelusta ekonomistit niskaani. Henkistä hyvinvointia on niin vaikea arvioida ja siitä lukuja vääntää. Mutta onhan se niinkin, että elämme edelleen laskemisen maailmassa, jossa vain eurot merkitsevät, ei tulevaisuuden kilpailutekijä: inhimillinen pääoma.

Tää korutont´ on kertomaa. Machoekonomistit ja työmarkkinamafia jyräävät median tuella niin valtavalla voimalla, että kasvun oraat tuskin ehtivät edes täysikasvuisiksi, kun ne jo kuihtuvat.

EVAn tutkimuksessa viitisen vuotta sitten kaksi kolmasosaa suomalaisista yhtyi väitteeseen, jonka mukaan Suomea hallitsee virkamiesten ja ”korkeiden herrojen” epävirallinen ryhmittymä. Vain 16 prosenttia oli eri mieltä. Kyllä kansa tietää.