default_mobilelogo



Otsikon epiteetit kuvaavat varmaan monen Brysselin päättäjän mielestä varsin osuvasti englantilaisia äänestäjiä, jotka antoivat rukkaset EU:lle.

Näillä mainesanoilla kuitenkin kuvasi Helsingin Sanomien silloinen Brysselin kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä vuonna 2012 sitä enemmän tai vähemmän turhaa joukkoa, joka pyöri Brysselissä Angela Merkelin ympärillä. Kaikesta päätellen hän tarkoitti kääpiöillä älykääpiöitä (OSuVa – euroExtra/pdf).

Nyt Sipilän asemapaikka on Lontoo, joten hänellä on hyvä tilaisuus arvioida, kumpaa ne kuvaavat paremmin.

Wilhelm Röpke puolestaan esitti yllä siteeratun varoituksensa jo EU:n ensimmäisen alkion syntyaikoina 50-luvun alussa. Saksalaislehti Frankfurter Allgemeine Zeitung muistutti siitä 24.07.2011. Röpke sanoi, että Euroopan rikkaus on sen pienten valtioiden moninaisuudessa, jota ei pidä tuhota.

Varoitus jäi vaille huomiota siellä, minne se oli tarkoitettu. EU-blokin tiivistämistä jatkettiin määrätietoisesti integraation syventämisen peitenimen alla. Maastrichtin sopimuksen läheisyysperiaate jäi tyhjäksi paperiksi.

Uusia jäseniä haalittiin laadusta piittaamatta. Brysselissä ei tunneta Kiekua ja Kaikua ja heidän Mika Waltarin kynästä peräisin olevaa viisauttaan: ”Jos pitää liian kiirettä, voi kissa jäädä hiirettä.”

Naulan kantaan osuivat myös Churchillin sanat. Hollantilainen van Buitenen paljasti jo yli kymmenen vuotta sitten EU-komission kelvottoman ja korruptoituneen toiminnan, minkä johdosta lähes koko komissio vaihdettiin. Harvoja poikkeuksia oli Erkki Liikanen, mitä van Buitenen suuresti ihmetteli.

Toiminnan perusteet jatkuivat ennallaan. Paavo Lipposen sosialidemokraattiseksi projektiksi nimeämä hanke on vain hyytynyt hetkeksi.

Kun britit nyt paljastivat petoksen, oli reaktio tarkoin totutun kaavan mukainen. Eron puolesta äänestäjät eivät ymmärtäneet, mitä olivat tehneet. Heidän tekonsa oli populismia, joka on halveksittavaa, koska kansa, populus, on tietämätöntä ja halveksittavaa. He olivat äänestäneet tunteella. Heidät on pantava äänestämään uudestaan.

Tosin jo aikoinaan psykologian peruskurssilla opetettiin, että tunteet määräävät ihmisen toiminnan. Järki vain kehittelee sitten jälkikäteen perustelut.

Kuinkahan moni Brysselin hengen jättiläisistä ymmärtää, millaista Baabelin tornia ovat rakentaneet.

Kun Sitran raportti sanoo suomalaisten instituutioiden jääneen ajastaan jälkeen ja vieraantuneen ihmisten todellisista tarpeista, pitää tämä paikkansa EU:sta vähintään toiseen potenssiin korotettuna.

Muitakin yhtymäkohtia Suomen johtamistyyliin on. Kerta toisensa jälkeen tapahtunut tosiasioihin kompastuminen ei pysähdyttänyt myöskään ”yhteiskuntasopimusjunaa”. Arvoisa lukija voinee itse arvioida, miten edellä mainitut epiteetit mahdollisesti sopivat sen SSS-kummisetiin, kuhunkin erikseen.

Osviittaa sai, jos kuunteli pääministerimme ensimmäisiä kommentteja englannin äänestystuloksen selviämisen jälkeen. Kaikkinainen perusteisiin ulottuva näkemyksellisyys puuttui täysin. Viesti oli otettava vakavasti, mutta se tarkoitti ennen kaikkea pöydällä olevien asioiden edelleen työstämistä ja toimeenpanon tehostamista.

Jotkut harvat, kuten Risto E J Penttilä olivat tosin havainneet, että eron kannattajilla oli älyllisiäkin perusteluja, kuten se, että he katsovat EU:n olevan uppoava laiva. Tämä perustelu ei kuitenkaan ole aivan terävimmästä päästä. Asian ytimeen osui vaaleja edeltävänä päivänä se eron puhemies, joka televisiossa sanoi, että eroamalla englantilaiset säilyttävät identiteettinsä ja omanarvontuntonsa.

Juuri tähän Röpken varoituskin viittasi. Kuka tahansa voi nähdä, miten EU tätä jokaiselle kansakunnalle välttämätöntä varustusta syö. Suomi ei ole halunnut tarttua päättäväisesti edes talouden perusteisiin, kun se odottaa ihmettä EU:sta. Budjettiaankaan se ei enää uskalla tehdä ilman Brysselin siunausta.

Jo sotien jälkeen Röpke varoitti kirjassaan Ihmisten valtio, että Euroopan maatalous kulkee kohti tilannetta, jossa ”oikeita talonpoikia ei enää olekaan, vaan heistä on tullut maatalousvirkailijoita kollektivisoidun maatalouden rattaissa”. Tämän EU toteutti viimeisen päälle.

Viimeistään tällöin vanheni myös vanha kansanviisaus, joka sanoo, että ”kun talonpoika kestää, koko kansa kestää”. Parasta ennen oli myös Kaarlo Kramsun säe: ”Se on aina ollut talonpojan työ, se ylös nostaa, minkä herrat maahan lyö".

Neuvostoliitto oli tällä saralla mestari, mutta sen muistot alkavat hälvetä. Niitä sopisi verestää lukemalla Arvo ”Poika” Tuomisen kirjoista vaikkapa Kremlin kellot. Samalla voi todeta, miten menettelytavat ovat kehittyneet ja hienostuneet niistä ajoista. Brysselin kello kertoo nykyisin, milloin on kesä ja milloin talvi.

Mutta kiky-sopimuksen kummisedille brittiäänestäjät voivat tuoda iloakin. He saavat hyvän selityksen sille, miksi hatusta vedetyt työllisyys- ja talousluvut eivät toteutuneetkaan: Kun ne englantilaiset menivät ja äänestivät väärin.

Missä Väyrynen luuraa?

Kummallista, ettei Paavo Väyrynen ole vielä lämmittänyt vanhaa ajatustaan Englannin ja Pohjoismaiden talousliittoutumasta. Sille olisi nyt aivan uusi markkinarako. Pitäisi saada vain Suomi, Ruotsi ja Tanska ulos unionista.

Jo ennen EU:n syntysanoja vuoden 1948 Lontoon olympialaisten aikaan englantilaiset julistivat sloganillaan, että ”jalkapallo on kansallistuntomme tulkki”. Vahvalla itsetunnolla varustettu piskuinen Islanti nöyryytti kuitenkin heitä tällä heidän ”mukavuusalueellaan”, mutta onnekseen he välttyivät kahdelta nöyryytykseltä muutaman päivän välein.

Churchillin viisaus kuitenkin elää, ja monet uskovat vielä, että homma hoidetaan loppuun saakka. Britit on pakotettava nöyrtymään ja äänestämään oikein.